Yliopistojen tutkimusrahoitus ja rekrytointikäytännöt tarvitsevat remonttia!

Pulloposti 24
Ari Helo
FT, dosentti, Helsingin yliopiston vieraileva tutkija

Vaikka koulutuksen julkista rahoitusta pidetään vaalien alla paljon esillä, suomalaisen yliopistolaitoksen nykytilasta on julkisuudessa puhuttu turhan vähän. Vuoden 2009 lakiuudistuksen myötä yliopistoista tehtiin itsenäisiä julkisoikeudellisia laitoksia. Lain seuraukset ovat olleet lähes katastrofaalisia yliopistojen tutkimus- ja opetusvastuiden kannalta.

Yliopistot ohjattiin lain myötä keräämään suuri osa rahoituksestaan itse. Tämä on johtanut siihen, että Suomen Akatemian ja muiden julkisten tutkimusrahoittajien ja lukuisten yksityisten säätiöiden apurahajärjestelmää käyttävätkin nykyään tutkimusryhmien nimissä yliopistot hankkiakseen "ulkoista rahoitusta". Sitä hankitaan niiden normaaliin tutkimustoimintaan ja jopa opetukseen, varsinkin tohtorikoulutuksen osalta.

Yliopistojen sisällä tämä on johtanut irvokkaaseen kehitykseen. Professorien ei enää oleteta tekevän pääosin tutkimustyötä, vaan keräävän yliopistolle tutkimusrahoitusta projektijohtajina. Professoriksi myös nousee nopeimmin hankkimalla laitokselleen tai osastolleen vaikkapa miljoonan EU-tutkimusrahaa. Projektirahoituksellisen toiminnan pääosaan on noussut ulkoisen rahoituksen varojen siirtely yliopistojen sisällä niiden hallinto-, vuokra- ja henkilöstökuluihin.

Koska vanhasta yliopistohallinnosta on lain jälkeen "säästötoimina" irtisanottu tuhansia ihmisiä, professoreiden ja yliopistonlehtoreiden työtaakasta lähes kolmannes muodostuu nykyään hallinnollisista tehtävistä. Projektijohtajuus on nostettu yhdeksi professorin tehtävän pätevyysvaatimuksista. Sillä voi korvata itse tutkimusta julkaisuluettelostaan. Julkaisuluetteloiden uudella erillisillä "projektisivustolla" tosiasiassa todistellaan vain oman rahoitushankinnan menestyksellisyyttä, ei tutkimuksellisia ansioita.

Kun laitos- ja osastotasolta on onnistuttu irtisanomaan kaikki opettajia suoraan avustava hallintohenkilökunta, yliopistojen johto keskittyy rekrytoimaan erilaisia "tutkimuksen strategisesta tuesta" vastaavia hallintobyrokraatteja. Mitä uutta asiantuntijuutta he tieteellisen tutkimuksen ammattilaisille aikovat yliopistoissa varsinaisesti tuottaa lienee mysteeri kaikille muille paitsi yliopistojen johdon konsulttiarmeijalle.

Uusin humanistisyhteiskuntatieteellisen tohtorikoulutuksen "yleisiin valmiustaitoihin" kuuluva kurssi Helsingin yliopistossa on paljon puhuvasti nimeltään "Project Management and Leadership". Kurssi kuuluu siis yliopiston humanistisiin, ei kauppakorkean kursseihin.

Sama tiedekunta vastikään mainosti professoreille ja yliopistonlehtoreille puolivuotista tutkimusvapaata, jota oli itse haettava ja johon tietenkin oletettiin liittyvän myös ulkoisen rahoituksen rahoitushakemus. Onko edes yliopiston johto tietoinen siitä, että näiden henkilöstöryhmien perinteiset päävastuut ovat "tutkimus ja opetus"? Mitä heidän nykyään oletetaan palkkatöikseen tekevän? Irvokasta on sekin, että samaan aikaan tuntiopetusrahoituksesta on tiedekunnassa luovuttu kokonaan.

Erityisen vahingollinen vuoden 2009 lain vaikutus on ollut sen suhteen, että dekaanit, osastonjohtajat ja professorit voivat rekrytoinneissa huoletta suosia keitä tahansa hännystelijöitään, koska pätevintä ei enää tarvitse valita. Vanha virantäytön valitustie tukkiutui yliopistojen yksityistämisen myötä. Tunnen itse professoreita, jotka vielä 2000-luvun vaihteessa saivat professuurinsa juuri tuon valitustien kautta.

Juonittelut ovat aina kuuluneet rekrytointeihin työpaikoilla. Nyt yliopistoissa ei hakijoilla ole mitään keinoja itse toimia pätevimmän valinnan puolesta eikä taistella vaikkapa ikärasismia vastaan. Ongelmalliseksi suosikkijärjestelmän tekee se, että akateeminen yhteisö yliyhdenmukaistuu. Tutkimustyö ja uuden löytäminen perustuu vanhojen totuuksien ja akateemisten muotivirtausten kyseenalaistamiseen. Juuri sen työyhteisön yhdenmukaistuminen vaarantaa.

Mitä tieteellisen ajattelun kehittämiseen tulee, korkeakoulutuksen tuloksellisuusajattelu keskittyy meillä aivan liikaa vain tutkintoaikojen lyhentämiseen. Olen 40 vuoden yliopistourani aikana nähnyt lukuisia opintouudistuksia, joissa jokaisessa on vähennetty varsinaisen pääaineen opintoja erilaisten hyvän mielen, turvallisen tilan ja työelämäorientaatiokurssien hyväksi.

Sivistysyliopiston pelastamiseen tarvitaan radikaaleja toimia yhtä lailla opetusministeriön kuin yliopistojen johdonkin taholta. Yliopistot tarvitsevat riittävän perusrahoituksen, jotta säätiöiden ja muiden rahoittajien tarjoama ulkopuolinen rahoitus suuntautuu itse tieteentekijöille, ei yliopistojen hallinto-, konsultti- ja vuokrakulujen katteeksi.

Yliopistoihin tarvitaan enemmän tieteellistä tutkimusta ja opetusta ja paljon vähemmän rahoitus- ja strategiakonsultteja. Palkattakoon konsulttien sijaan hallintoväkeä tekemään hallinnon työt. Näin sivistysyliopiston tutkijoille jää oikeasti aikaa tutkia ja sivistää uusia suomalaisia sukupolvia tieteellisen ajattelun pariin ja perusteisiin.

Aiheesta muualla:

Palaa otsikoihin