Pullopostin vuoden 2025 numerossa 82 Milla Lahdenperä kirjoitti kuinka ”sivistysvaltion velvollisuus [on] antaa jokaiselle mahdollisuus kasvaa täyteen mittaansa, ei keskitason muottiin”. Kulunut lukuvuosi Harvardin yliopistossa on saanut minut pohtimaan samaa teemaa myös korkeakoulutuksen näkökulmasta. Harvardissa opiskellessani olen huomannut yhden merkittävän eron verrattuna aiempiin opintoihini Turun yliopistossa ja Aalto-yliopistossa. Kyse ei ole opiskelijoiden lahjakkuudesta eikä kurssien sisällöstä. Kyse on siitä, kuinka paljon opiskelijoilta vaaditaan.

Harvardissa opiskellessani olen tavannut lahjakkaita opiskelijoita ympäri maailmaa. Lahjakkuus ilmenee monin eri tavoin. Osa kykenee oivaltamaan asioita silmänräpäyksessä ja argumentoimaan vakuuttavasti, kun taas toiset omaksuvat valtavan määrän tietoa poikkeuksellisen tehokkaasti. Samankaltaista lahjakkuutta ja innokkuutta kohtasin opiskelijakollegoissani myös Suomessa. Silti minulle jäi usein tunne, että merkittävä osa tästä potentiaalista jäi käyttämättä.

Tämä palauttaa minut yhä uudelleen saman kysymyksen äärelle: ovatko opiskelijat Harvardissa aidosti lahjakkaampia ja kunnianhimoisempia, vai selittyykö havaintoni sillä, että Suomessa vaatimustaso asetetaan liian matalalle eikä opiskelijoiden potentiaalia haasteta esiin? Oma vaakani kallistuu jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

Voin laskea yhden käden sormilla ne kerrat, jolloin Suomessa oikeustiedettä opiskellessani professorit tai opiskelijakollegani todella haastoivat esittämiäni näkemyksiä tai vastauksia. Vastaavasti en muista itse kyseenalaistaneeni professorien tai muiden opiskelijoiden esittämiä johtopäätöksiä tai perusteluja. Vapaaehtoisilla luennoilla tyydyimme kuuntelemaan professorien diaesityksiä ja tentteihin luimme viime tingassa toivoen, ettei professori ollut vaihtanut aiempien vuosien tenttikysymyksiä. Ja miksi koko tenttialueen omaksuminen olisi edes kannattanut? Aikaisempia tenttikysymyksiä ja -vastauksia tankkaamalla saavutti useammin paremman arvosanan.

Kontrasti kuluvan lukuvuoden aikana Yhdysvalloissa kertyneisiin kokemuksiini on merkittävä. Harvardin oikeustieteellisessä tiedekunnassa opetus perustuu metodiin, jossa professorit antavat huomattavan paljon tilaa vuoropuhelulle, väittelylle ja opiskelijoiden näkemyksille. Vastineeksi he edellyttävät opiskelijoilta huomattavaa työpanosta. Aktiivinen osallistuminen luennoilla ei perustu vapaaehtoisuuteen ja huolellinen valmistautuminen on oletusarvo. Luentojen päätteeksi olen usein havahtunut siihen, että suhtautumiseni käsiteltyihin aiheisiin on muuttunut. Miksi? Minun kapeaa näkemystäni aiheesta haastettiin ja minulta vaadittiin omien johtopäätöksieni perustelemista.

Havaitsemani yliopistojen väliset erot tiivistyvät mielestäni kysymykseen vaatimustasosta. Vaativa ympäristö pakottaa opiskelijat poistumaan mukavuusalueeltaan, haastamaan toistensa ajatuksia ja harjoittelemaan argumentaatiota – myös silloin, kun puolustettava näkökulma ei vastaa omaa henkilökohtaista mielipidettä. Vastaavasti silloin, kun vaatimustaso on matala, opiskelijat tyytyvät tuottamaan vain sen, mikä tilanteessa on riittävää. 

Korkeat odotukset eivät ainoastaan mittaa osaamista, vaan myös muovaavat sitä. Kun opiskelijoilta edellytetään perusteellista valmistautumista sekä omien mielipiteiden muodostamista ja puolustamista, he alkavat toimia näiden oletusten mukaisesti. Tällaisessa ympäristössä lahjakkuus ei jää piileväksi potentiaaliksi, vaan parhaimmillaan jalostuu kyvyksi toimia paineen alla, ajatella nopeasti ja perustella omia näkemyksiä johdonmukaisesti.

On totta, että suomalaisten korkeakoulujen vertaaminen maailman varakkaimpaan yliopistoon on asetelmana haastava, jopa epäreilu. Suuremmat resurssit mahdollistavat laajemman kurssivalikoiman, mielenkiintoisia vierailijoita sekä vaihtelevia kurssitoteutuksia. Vaatimustason ylläpitäminen ei kuitenkaan ole pelkästään resurssikysymys. Se on myös arvovalinta.

Tavoitteena ei tulisi olla korkeakoulujen ovien avaaminen mahdollisimman monelle opintojen laadun ja vaatimustason kustannuksella. Rahoitusmalli, joka palkitsee yliopistoja valmistuneiden määrällä mitattuna, on kestämätön. Aloituspaikkojen lisäämisen ja valmistuneiden määrän sijaan huomiota tulisi kiinnittää enemmän tutkinnon sisältöön ja vaatimustasoon. Opiskelijoille tulisi luoda ympäristö, jossa heitä aidosti vaaditaan ylittämään itsensä, haastamaan toisiaan, epäonnistumaan ja ajattelemaan kriittisesti.

Jos todella haluamme, että opiskelijat kasvavat täyteen mittaansa, meidän on uskallettava vaatia heiltä enemmän. Suomalaiset ovat kansainvälisesti tunnettuja vahvasta työmoraalistaan ja rohkenen väittää, että opiskelijat vastaisivat tähän haasteeseen. Se olisi myös suomalaisen yhteiskunnan etu.