Politiikan kuluneen sanonnan mukaan niin on, miltä näyttää. Neuvostoliiton ja myöhemmin Venäjän käytössä kuluneen Vladimir Leninin ohjeen mukaan kannattaa kokeilla pistimellä: ”Jos on pehmeää, työnnä! Jos kovaa, väistä!”

Erityisesti nykyisessä maailmantilanteessa ja silloin, kun huseerataan ulko- ja turvallisuuspolitiikan sekä puolustuspolitiikan kentillä – kaikki, mitä sanotaan tai jätetään sanomatta, tehdään tai jätetään tekemättä, ovat viestejä Moskovaan.

Minulle johtaminen on sitä, että ensin asetetaan päämäärä. Johtajan kannattaa pilkkoa lopullinen tavoite pienemmiksi palasiksi ja rakentaa välitavoitteet. Sen jälkeen suosittelen viestimään tavoitteen kaikille niille, joiden halutaan vaikuttavan toivotun lopputuloksen saavuttamiseen. Johtaminen on pelkistetysti koordinoitua ponnistelua yhteisen päämäärän saavuttamiseksi mahdollisimman tehokkaasti.

Kun Suomen kansan enemmistö oli sitä mieltä, että maan olisi hyvä kuulua Natoon, käynnistettiin prosessi. Prosessi oli niin tärkeä, että sitä johtaneet tasavallan presidentti ja pääministeri välttivät visusti kertomasta, mitä mieltä he asiasta ovat. Ettei vahingossa vaikutettasi kenenkään kannanmuodostukseen sen suhteen, mikä on tavoite. Prosessi paljastui lopulta niin mainioksi, että Suomen eduskunta päätti Nato-jäsenyydestä lähes yhtä yksimielisesti kuin Yhdysvaltain senaatti. Toisinaan pääsee perille, vaikkei tarkalleen tietäisi, minne on menossa.

Yksi keskeisimmistä päämääristä Suomen Nato-jäsenyydessä oli päästä liittokunnan ydinsateenvarjon alle. Kuten maailma on osoittanut, vain ydinaseet ovat tähän mennessä olleet riittävä pidäke Venäjän öykkäröinnille lähialueillaan. Jos kohta niiden pelko on sekoittanut USA:nkin politiikkaa entisestään.

Omaan järkeeni ja oikeudentuntooni ei mahdu sellainen asetelma, että odotan jonkun edistävän minun päämääriäni samalla, kun itse pyrin vaikeuttamaan niihin pääsemistä. Lähtökohtani on, että pyrin edistämään niiden yhteisöjen etua, joihin kuulun. Siksi olen alusta asti pitänyt itsestään selvänä, että Suomen aluetta voidaan käyttää ydinaseiden kauttakulkuun tai peräti niiden laukaisemiseen, mikäli oma etumme tai Naton turvallisuus sitä vaatii. Olisi suorastaan typerää rajata omia ja laajentaa vastapuolen toimintamahdollisuuksia tämän kokoluokan asioissa.

Ei tehdä ydinenergia- ja sotilasräjähdelakien kanssa samaa virhettä kuin silloin, kun julistimme, ettemme uskalla lähettää joukkoja Ukrainan rauhanturvaoperaatioon, vaikkemme edes tienneet tuleeko sellaista, ja jos tulee, millainen se mahdollisesti on. Sitä parempi, mitä vähemmän Venäjä tietää aikomuksistamme. Sen verran voimme sanoillamme ja teoillamme paljastaa, että toimimme aina määrätietoisesti omaa ja liittolaistemme etua ajaen.

Jos Nato-jäsenyysprosessi oli alkuvaiheessa hienovarainen ja epäselvä, ydinenergialain alku on ollut salamyhkäinen ja suoraviivainen. Se on ollut niin salamyhkäinen ja suoraviivainen, että useamman organisaation omanarvontunto on kokenut kolauksen. Siitä huolimatta, että organisaation ei pitäisi voida loukkaantua. Yksilön loukkaantuminen on ymmärrettävämpää.

Venäjä on hybridioperaatioillaan pyrkinyt löytämään meistä sitä pehmeää kohtaa, johon työntää pistimensä. Sitä ei löytynyt vuoden 2021 uhkavaatimuksista, ei välineellistetystä maahanmuutosta eikä kaapeli- ja putkirikoista Suomenlahdella. Suomen viesti Moskovaan on näissä kaikissa tapauksissa ollut pistimenkestävä. Nyt olemme tarjoamassa pehmytkudostamme Putinin pistimelle hopealautasella. On selvää, että olemme tehneet virheen. Epäselvää on ainoastaan se, kuka virheen on tehnyt. Eniten epäilen kaikkia. 

Yksi keskeisimpiä argumentteja sille, että ydinenergialain päivitys on tuotu ”valmiina” eduskuntaan, on ollut se, että näin on vältytty tietovuodoilta, jotka olisivat mahdollistaneet Venäjän vaikuttamispyrkimykset. Kysymykseni kuluu, millaisella vaikuttamisoperaatiolla Moskova olisi onnistunut saamaan asian nykyistä pahempaan solmuun?