Turvallisuus, jokaisen asia

Pulloposti 72
Juha Vauhkonen
Kontra-amiraali
Pääesikunnan tiedustelupäällikkö

Nobelin rauhanpalkinnon saanut ranskalainen poliitikko Frederick Passy kuvasi vuoden 1895 Eurooppaa seuraavasti: ”Vaikka kukaan ei halua hyökätä ja kaikki väittävät rakastavansa rauhaa ja tahtovansa sen säilyvän, koko maailma tuntee, että tarvitaan vain jokin ennakoimaton tapahtuma, jota ei voi estää, että kipinä syttyy ja räjäyttää koko Euroopan taivaan tuuliin.” Venäjä hyökkäsi Ukrainaan 24. helmikuuta suurella voimalla useasta suunnasta. Yhtaikaisesti maalta, mereltä ja ilmasta aloitettu hyökkäys laajensi samalla Venäjän jo 2014 aloittamaa konfliktia. Tätä artikkelia kirjoitettaessa Venäjän brutaalia hyökkäyssotaa on käyty lähes päivälleen yhdeksän kuukautta. Sodan alkaminen ei välttämättä ollut suuri yllätys, mutta ainakin suuri pettymys oli, että Venäjä kuitenkin valitsi tämän tien. Merkkejä siitä, että jotain epätavanomaista oli tapahtumassa, alkoi näkyä jo keväällä 2021. Viimeistään viime vuoden syksyllä tummia pilviä alkoi kerääntyä eurooppalaiselle taivaalle. Harva osasi tuolloin kuvitella, saati uskoa, että nuo tummat pilvet toisivat vain muutaman kuukauden kuluessa idästä myrskyn, joka kaiken tuhon lisäksi vaikuttaisi meidän suomalaisten ja muiden eurooppalaisten elämään huomattavalla tavalla, pitkäksi ajaksi.

Hyökkäystä seuranneiden kuukausien aikana sodan julmuudet ja kauheudet, mutta toisaalta pienemmän kansakunnan urhea puolustustaistelu ovat iskostuneet myös suomalaisten arkeen ja elämään uudella tavalla. Laajamittainen sota jossain päin Eurooppaa olisi vielä joitakin vuosia sitten tuntunut miltei mahdottomalta ajatukselta. Venäjän aloittama julma hyökkäyssota kuitenkin alleviivaa sitä, että voimapolitiikka on edelleen keskuudessamme. Sotakuukaudet ovat nakertaneet uskoa siihen, että asioille olisi aina olemassa rauhanomainen ratkaisunsa. Venäjän hyökkäyksen myötä turvallisuusympäristömme koki hurjan muutoksen, kun ne naamiot ja ajatusmallit, joihin maamme politiikassa oli pitkään luotettu, putosivat pois äkkiarvaamatta. Venäjän etupiiriajattelu ja oikeuttamaton sodan aloittaminen johtivat Suomessa uuteen tilanteenarviontiin ja nopeasti uusiin historiallisiin päätöksiin. Suomen Nato-jäsenyys ei ole enää jos, vaan kun. Olemme uuden edessä. Nato-jäsenyys tuo tullessaan institutionaalista turvaa, jäsenenä meillä on turvatakuut. Huonon päivän sattuessa tiedämme, ettemme ole enää yksin, mutta toisaalta se velvoittaa meitä myös auttamaan sotilaallisesti, jos ja kun liittolaisemme sitä tarvitsevat. Turvaa ja turvallisuutta ei voi kuitenkaan rakentaa pelkän sopimuspohjaisen turvallisuuden tai pelkkien sotilaallisten suorituskykyjen varaan. Tarvitsemme kokonaisvaltaista turvallisuutta.

Tässä me suomalaiset olemme olleet hyviä. Jo yli 60 vuoden ajan valtakunnalliset ja alueelliset maanpuolustuskurssit ovat tuoneet ihmisiä laajasti yhteiskunnan eri aloilta yhteen pohtimaan yhteiskunnan resilienssiä, kriisinkestävyyttä, tilanteissa, jotka saattaisivat kohdallemme osua. Tänään tuo viitekehys on osaltamme hyvinkin konkreettinen. Pienen maan etuna on myös, että viranomaiset ja muut yhteiskunnan toiminnan kannalta keskeiset tahot tuntevat toisensa. Se luo hyvän pohjan yhteistyölle. Lainsäädännöllä on lisäksi pyritty edistämään viranomaisten yhteistyötä useilla operatiiviseen toimintaan vaikuttavilla säännöksillä. Omanlaisensa haasteen tälle tuovat kuitenkin jatkuvasti muuttuvat uhat, joihin vastaamiseksi on keksittävä keinot, mielellään etupainoisesti. Vaikka olemmekin monia muita edellä kokonaisturvallisuuden suunnittelussa ja varautumisessa, myös meillä on kehitettävää viranomaisten ja hallinnonalojen yhteistyössä. Emme myöskään kykene vastaamaan kaikkiin uhkiin pelkästään viranomaisvoimin ja ‑toimin. Siihen tarvitaan meitä kaikkia.

Sodan alettua moni uskoi, että Ukraina antautuu nopeasti tai suostuu pian suvereenisuuttaan kaventaviin kompromisseihin. Nyt, yhdeksän kuukautta sodan alkamisesta, nämä vaihtoehdot eivät ole näköpiirissä. Ukrainalaiset ovat osoittaneet uskomatonta kriisinkestävyyttä, kekseliäisyyttä ja voimaa Venäjän tuhotessa surutta siviilikohteita, infrastruktuuria ja energiantuotantokapasiteettia. Yhteiskunta toimii edelleen, tehtaat pyörivät ja junat kulkevat, pääosin jopa ajallaan. Ukrainan yhteiskunnan kriisinkestävyyden aliarvioiminen oli yksi keskeisistä virhearvioinneista, joita presidentti Putin teki päättäessään hyökätä Ukrainaan. Myös Suomessa jokainen kykenee omalla toiminnallaan vaikuttamaan siihen, minkälaiseksi yhteiskunnan resilienssi muodostuu. Omilla päätöksillä ja valinnoilla voi olla suurikin vaikutus kokonaisuuteen. Lopulta merkityksellisintä on se, kuinka hyvin olemme yhteiskuntana ja yksilöinä varautuneet kohtamaan kaikki erilaiset haasteet, poikkeamat tutusta ja turvallisesta normaalista, jotka eteemme saattavat tulla.

Hyvää ja rauhallista itsenäisyyspäivää.

Kolumni edustaa kirjoittajan näkemystä, mikä ei välttämättä vastaa Centrum Balticumin kantaa.

Palaa otsikoihin