Trump, Eurooppa ja Itämeri

Pulloposti 37
Markku Ruotsila
Dosentti, Helsingin yliopisto & Tampereen yliopisto
Research Fellow & vieraileva professori, LCC International University, Liettua

Donald Trumpin valtaanpaluun myötä Yhdysvalloissa on alkanut kokonaisvaltainen ja radikaali muutos. Tätä Trump lupasi vaalikampanjassaan, tätä äänestäjät halusivat ja tätä Trump on hyvin nopeasti ja johdonmukaisesti tuottanut. Alkaneella muutoksella tulee olemaan pitkäkestoisia, myös Eurooppaa, Suomea ja Itämeren aluetta koskevia vaikutuksia.

Kuten Trumpia hänen ensimmäisellä kaudellaan yksityisesti neuvonut ulkopoliittisen realismin grand old man Henry Kissinger totesi jo vuonna 2018, Trump on ”yksi niistä hahmoista historiassa, jotka aika ajoin nousevat esiin merkitsemään yhden aikakauden loppua ja pakottamaan sen luopumaan vanhoista kuvitelmistaan”. Juuri näin. Toisen maailmansodan jälkeen rakennettu ”monenkeskeinen sääntöpohjainen maailmanjärjestys” on ollut pahasti rikki jo pitkään, ja Trump hallintoineen on yrittämässä jonkin aivan uuden sen tilalle asettamista.

Hahmottumassa oleva uusi pohjaa ulkopoliittisen realismin jo kauan sitten vakiintuneisiin oppeihin, kuitenkin omintakeisella trumpilaisella lisällä höystettynä. Trump itse näkee maailman kansallisvaltioiden anarkkisena kilpakenttänä, josta yksi ja kukin yrittää puristaa irti maksimaalisen määrän hyötyä itselleen. Kansainvälisten poliittisten järjestöjen ja niiden sääntöviidakkojen kautta todentuva monenkeskeisyys ei tässä katsantokannassa tuo Yhdysvalloille konkreettisia hyötyjä, joten sen aika on auttamattomasti ohi. Hyötyjä ei tule myöskään julistuksellisen moralisoinnin kautta (ei edes Venäjän aloittaman Ukrainan-vastaisen hyökkäyssodan osalta), joten sitäkään ei olla enää harrastamassa.

Sen sijaan Yhdysvallat on palaamassa oman historiansa ”pitkän ulkopoliittisen tradition” jatkumoon (kuten Timothy J. Lynch ja Robert J. Singh ovat tätä kutsuneet). Tässä Yhdysvallat tarkkaa vain omia välittömiä etujaan, ei jotain abstraktia globaalista yhteishyvää, ja luo itselleen tärkeitä tehtäviä varten kahdenkeskeisiä ad hoc -järjestelyitä ja ”halukkaiden koalitioita”. Se ei enää lähde ulkomaille muuttamaan muita maita voimankäytöllä kaltaisekseen. Kansallisvaltioiden keskinäistä kilpailua hallitaan neuvotteluilla, milloin tarkoituksenmukaista, mutta muuten mukaudutaan olemassa olevaan.

Euroopan unioni ei tässä yhtälössä kiinnosta Yhdysvaltoja, sillä sen kanssa toimimisen ei katsota tuottavan Yhdysvalloille juurikaan lisäarvoa. Sen katsotaan vain rahastavan Yhdysvaltoja, ja sille tyypillinen byrokraattinen (ja julistuksellinen) monenkeskeisyys nähdään konkreettisia tuloksia estävänä eikä tuottavana. Nato sen sijaan kiinnostaa myös Trumpin Yhdysvaltoja – mutta vain, jos sen eurooppalaiset jäsenmaat saadaan oikeasti (eikä vain julistuksissa) ottamaan harteilleen oma reilu osuutensa sen pelotteen ylläpitokustannuksista. Kuten Trumpin ensimmäisellä kaudella, nytkin tavoitteena on lisätä kaikkien Nato-maiden puolustusmenoja ja siten vahvistaa Natoa entisestään.

Myös Itämeri kiinnostaa trumpilaisittain ajattelevia, ja varsinkin arktinen alue sen pohjoisosissa ja muualla (kuten Grönlannissa). Uudessakin maailmanjärjestyksessä Yhdysvaltain omat strategiset edut ovat näet samat kuin ennenkin, eikä niihin kuulu Venäjän kasvava vaikutusvalta Itämeren alueella yhtään sen enempää kuin Ukrainassakaan. Säästösyistä voidaan toki olla ennen pitkää poistamassa joukko-osastoja osasta Itämeren maita (kuten Saksasta) tai siirtää niitä toisaalle (varsinkin Baltian maiden alueelle, jonka puolustuksen pönkittämiseksi toimittiin määrätietoisesti myös Trumpin ensimmäisellä kaudella). Mutta Yhdysvaltain läsnäolo pohjoisilla seuduilla ei suinkaan ole päättymässä eivätkä sen täkäläiset liittolaissuhteet katoamassa.

Kaikista Itämeren alueen maista Suomen asema on parhaimmasta päästä. Puolustusmenojen nostaminen kolmeen prosenttiin BKT:sta ja uusien asehankintojen tekeminen Yhdysvalloista tyydyttää trumpilaisesti ajattelevia. Niin ikään tyydyttää Suomen mukanaolo Joint Expeditionary Forcen ”halukkaiden koalitiossa”. Myös suorilla, harvinaisen hyvin hoidetuilla presidenttitason suhteilla on suurta merkitystä. Ja sitten vielä kuuluu Trump sukupolveen, joka muistaa ja jolle on merkityksellistä, että Suomi maksoi ainoana maana velkansa takaisin.

Kolumni edustaa kirjoittajan näkemystä, mikä ei välttämättä vastaa Centrum Balticumin kantaa.

Palaa otsikoihin