Taas kerran – sota vai rauha?

Pulloposti 56
Pentti Forsström
Erikoistutkija, ST, evl (evp)
Venäjäryhmä, Sotataidon laitos, Maanpuolustuskorkeakoulu

Venäjän sodassa Ukrainaa vastaan rauhan työ on alkanut jo ennen aseiden vaikenemista. Nykytilanteessa on siten perusteltua kysyä, onko ikiaikainen sanonta - ”Si vis pacem, para bellum” – ”Jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan” - jälleen ajankohtainen? Kysymykseen lyhyt vastaus ja samalla myös tilanteen arvioinnin yksiselitteinen tulos on valitettavasti kyllä.  Meidän on samanaikaisesti saatava rauhantila aikaan Ukrainassa ja valmistauduttava rauhaan. Tilanne Euroopassa kehittyi sodaksi meistä riippumattomista syistä ja meidän (lue: länsimaiden) politiikasta huolimatta. Sotilaallinen johtopäätös puolestaan on se, että työ rauhan säilyttämiseksi ja sodan välttämiseksi on tehtävä rauhan aikana. Kyse on itse asiassa valinnoista ja menetelmistä, joilla asia pyritään hoitamaan. Länsimaissa ja Venäjällä asia on nähty eri tavalla.

Mainittu sanonta venäläisessä sotilasstrategisessa ajattelussa on lähtökohta. Venäläisen sotilaallisen ajattelun ja toiminnan suunnittelun peruslähtökohta on dialektinen vastakkainasettelu. Tämä voidaan kuvata kaksinkamppailuna, kilpailuasetelmana tai jonain muuna loivempana ilmaisuna, mutta ydinajatus ei muutu. Rakennelma muodostuu kahden tai useamman toimijan ja muun entiteetin itsenäisestä politiikasta ja intresseistä, jotka ollessaan venäläisistä poikkeavat, eivät ole yhteensovitettavissa tai myöskään kaupan. Venäläiset itse ovat todenneet, että jos kansakunnalla ei ole intressejä tai halua niiden edistämiseen, niin silloin kansakunnalla ei ole suvereniteettia. Nurinkurista venäläisessä ajattelussa on se, että muiden pitäisi hyväksyä venäläinen tavoiteasettelu ja intresseihin pyrkiminen, koska he, tai ainakin nykyinen Venäjän valtiojohto, on ne omaehtoisesti, omista kyseenalaisista lähtökohdista legitimoinut. Pahinta tilanteessa on se, että Venäjän johto ilmeisesti uskoo politiikkansa oikeellisuuteen, mikä itse asiassa Kremlin mukaan on reaktio länsimaiden pitkän ajan poliittisstrategiselle tavoitteelle – Venäjän strategiselle tappiolle. Tässä kamppailussa Venäjän on ”pelastettava” Ukraina, ja Moskova näkee sodan legitiiminä toimena.

Kamppailussa on kysymys myös vastavoimien intensiteetistä, joka vaihtelee eri aikoina. Neuvostoliiton hajoaminen ja erityisesti Varsovan liiton lakkauttaminen eittämättä johti tilanteeseen, jossa aina uuden vuosituhannen alkuvuosiin asti ajateltiin suursodan olevan jokseenkin mahdoton skenaario, myös Venäjällä. Sen sotilasstrategisissa perusteissa suursodan mahdollisuus yhtenä uhkakuvana, joskin kaukaisena, kuitenkin edelleen esiintyi. Kylmän sodan jälkeinen geopoliittinen murros muutti venäläistä ajattelua siinä, että jos kohta Neuvostoliiton aikana oli kyse vain ajasta, jolloin sota länttä vastaan syttyisi, niin Venäjä piti lähtökohtanaan suursodan mahdollisen uhan hallintaa.

Sota länttä vastaan olisi siten potentiaalinen skenaario, ei väistämätön tulevaisuuden tapahtuma kuten neuvostoaikoina. Vaikuttaa ehkä kuitenkin siltä, että suursodan mahdollisuuden realisoitumista Venäjä pyrkii välttämään, keinot siihen ovat tosin enemmän kuin kyseenalaisia. Tätä Venäjä ei omien suurvaltapyrkimysten ja naapurikansakunnan alistamisyrityksen sumentamana näe. YK:n peruskirja, ETYJ:n säädökset tai Ukrainan osalta erityisesti Budapestin sopimus, ovat Venäjälle vain pala kulloistakin historiaa, eivät ajattomia velvoitteita, jotka on sovittu noudatettavaksi. Venäjän intressit ajavat siis kaiken edelle – jos ei puolusta intressejään, ei ole suvereniteettiakaan. Ukraina ja länsi ovat tässä suhteessa samalla linjalla.

Venäjä on perinteisesti pitänyt lähtökohtanaan, että turvallisuus saavutetaan sotilaallisen voiman avulla, muut politiikan keinot ja toiminnat ovat vain tarpeellinen täydennys. Jos konventionaalinen sotilaallinen voima on heikoilla, avuksi on otettu ydinasepelottelu, jolla yritetään kompensoida muiden keinojen alivoimaa. Kremlin sotilasajattelu perustuu ajatukseen, että sotilaallinen ylivoima ehkäisee vihollisen aggressiota. Samalla se toimii pelotteena ja perusteena sille, että Venäjän sanomaa kuunnellaan.

Yhteistyövarainen turvallisuus on Venäjän näkökulmasta silmälumetta. Sen taustalla on halu lamauttaa Venäjä ja asettaa se alisteiseen, sopimukselliseen asemaan. Tämä ei sisälly venäläiseen käsitykseen suvereeniudesta. Jos kohta yhteistyötä harjoitetaan, siinä pyrkimys on luoda Venäjälle edullisia olosuhteita tilanteen varalta, jossa yhteistyö lakkaa ja todelliset kansalliset intressit saavat yliotteen. Venäjän sotilasoperaationa alkanut Ukrainan valloitus 2022 on hyvä esimerkki tästä – länsihän pyrki samaan Ukrainan omalle kiertoradalleen, mikä olisi saattanut Venäjän entistä epäedullisempaan asemaan. Venäjä pyrki säilyttämään Ukrainan omassa vaikutuspiirissään omilla ehdoillaan sotilaallisen voiman avulla, mutta Ukraina alkoi vimmatusti puolustamaan intressejään.

Tilannekehitys on siten venäläiselle jälkiviisaudelle otollinen. Ukraina puolustautuu länsimaiden tukemana, jonka johdosta tilanne on johtanut pitkittyneeseen sotaan, ja jossa jakolinja on jokseenkin mustavalkoinen. Länsi sitoumuksilleen uskollisena puolustaa Ukrainassa yhteisiä sopimuksia ja arvoja, mutta mikä tapahtuu pakotettuna reagointina. On selvää, että lännessä sotilaallista valmiutta ja kyvykkyyksiä pyritään lisäämään – siis ”para bellum” -periaatteella. Tilanne on valitettavasti johtamassa voimistuvaan kahdenväliseen kamppailuun lännen (ehkä vain Euroopan) ja Venäjän välillä, sillä Venäjä ei omassa ajattelumaailmassaan kunnioita muuta kuin sotilaallista voimaa, johon on vastattava samalla mitalla. Olen vahvasti kiinni siinä ajatuksessa, ettei Venäjä hevin muuta kurssiaan ja vähennä sotilaallisia ponnistelujaan yhteiskuntansa orastavaksi jääneen hyvinvoinnin kustannuksella. Venäjä on tehnyt tilanteesta johtopäätöksen, jonka mukaan sen on lisättävä sotilaallista voimaansa ”sotateknisin toimin” merkittävästi 2022 tilanteeseen verrattuna, sillä se riitti - kuten heille viimeisten vajaan neljän vuoden sotahistoria Ukrainassa on karvaasti opettanut - vain pitkittyneeseen tasapeliin.

Euroopassa on eletty aikaa, jossa on ollut mahdollisuus tehdä valintoja ja rakentaa turvallista hyvinvointia. Aseilla ei hyvinvointia rakenneta, niillä sitä puolustetaan. Tilanne on kuitenkin nyt sellainen, jossa valinnan mahdollisuudet ovat rajallisia, mikäli halutaan turvata omaa hyvinvointia, puolustaa omia intressejä ja yhteisiä arvoja. Tämä on tehnyt rauhan saavuttamisesta paradoksaalista: sen tavoittelu edellyttää yhä suurempaa panostusta sotaan ja sen edellyttämiin faktoreihin. On aika palauttaa Ukraina ukrainalaisille, maksattaa viulut sääntöjä rikkoneella, ja valmistautua sen jälkeiseen rauhaan, minkä turvaaminen ei voi perustua pelkästään yhteistyövaraisuuteen, vaan myös perinteiseen sotilaalliseen voimaan ja sen myötä voimatasapainoon. Sodan opetuksena on se, ettei rauha Venäjän vieressä ole itsestäänselvyys, vaan sen säilyminen vaatii jatkuvaa varautumista. Se on tehtävä, jotta huominen olisi turvallisempi, jotta suvereniteetti, mitä me pidämme, meidän vanhemmat ja isovanhemmat pitivät tärkeimpänä, säilyisi myös tilanteessa, jossa joku kahjo yrittäisi sitä jollakin keksityllä verukkeella häiritä.

Palaa otsikoihin