Venäjä on käynyt Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen useita sotia. 1990- ja 2000-luvulla se murjoi itsenäistymään pyrkineen Tšetšenian väkisin osaksi itseään. Länsi-integraatioon vuonna 2008 pyrkinyt Georgia joutui todistamaan, ettei Venäjä ole valmis luopumaan sen oikeutettuun etupiiriinsä katsomistaan alueista. Ukraina koki saman kohtalon Venäjän valloitettua Krimin vuonna 2014. Tätä seurannut Itä-Ukrainan sota ja viimeistään helmikuun 2022 suurhyökkäys avasivat suuren yleisön silmät Venäjän imperialistiselle ulkopolitiikalle ja venäläisen yhteiskunnan militarisoitumiselle.

Autoritarismin ja militarismin syventymistä Venäjällä selitetään usein Putinin persoonalla ja hänen kovaotteisella hallinnollaan. ”Sota loppuu Putinin poistuttua vallasta”, ”venäläiset äänestäisivät vapaissa vaaleissa toisin”, ”venäläisten tuki Ukrainan sodalle tai Putinille perustuu pelkoon” tai ”venäläinen militaristinen patriotismi on epäaitoa esittämistä” ovat tyypillisiä väitteitä, joita Venäjä-tutkijana kohtaan. Ajattelutavan mukaan Venäjän aggressiivinen ulkopolitiikka ja sisäinen kehitys johtuvat pelolla hallinnasta sekä Putinin autoritaarisista taipumuksista. Väitteisiin on kuitenkin syytä suhtautua skeptisesti.

Imperialistinen ulkopolitiikka ei ole kohdannut Venäjällä laajamittaista vastarintaa. Venäjältä löytyy toki paljon myös Kremlin politiikan vastustajia, mutta maata itsevaltaisesti 2000-luvun alusta lähtien hallinneen Putinin suosio on noussut eikä suinkaan laskenut Venäjän aloittamien sotilaallisten konfliktien yhteydessä. Edes Venäjän opposition kirkkain tähti, poliittisena vankina kuollut Aleksei Navalnyi, ei tuominnut selkeästi Krimin valtausta ennen helmikuuta 2022. Kaikki Putinia ja sotaa vastustavat Venäjän opposition nuoremman polven edustajat eivät myöskään yksiselitteisesti tuomitse maansa imperialistista ulkopolitiikkaa.

Putinin vallan aikana Venäjällä käyttöön otetut patrioottisen kasvatuksen ohjelmat pyrkivät kasvattamaan kansalaisista valtiota kannattavia isänmaallisia ryhtikansalaisia, valmiita tarttumaan aseisiin ja kuolemaan Venäjän puolesta. Ohjelmia on pidetty tehottomina ja tuottavan lähinnä ulkokultaista patriotismia.

Venäläisten ylpeys kotimaastaan on kuitenkin kasvanut viime vuosikymmeninä ja venäläinen patriotismi on kansainvälisessä vertailussa poikkeuksellisen militaristista ja sokeaa. Patrioottinen kasvatus on laajentunut yhä vahvemmin koulujen opetusohjelmaan ja jopa leikki-ikäiset venäläislapset harjoittelevat sotilastaitoja. Tällä voi olla kauaskantoisia vaikutuksia eikä järjestelmän purkaminen ole helppoa.

Putinin hallinnon ajamaa militaristista patriotismia tukevat monet suositut venäläiset julkisuuden henkilöt. Suomalaisten tuntema esimerkki on NHL-tähti Aleksander Ovetškin, joka poseeraa Instagramin profiilikuvassaan Putinin kanssa Venäjän sotiessa Ukrainassa eikä ole tuominnut sotaa. Vuonna 2020 olympiavoittaja Nikita Nagornyista nousi Kremlin nuorisoarmeija Junarmijan keulakuvaksi.

Väite patriotismin ja militarismin ohuudesta Venäjällä on ristiriidassa myös hyökkäyssodan kannatusta mittaavien kyselyjen kanssa. Niin oppositioon kuin viralliseen Venäjään linkittyvissä kyselytutkimuksissa on raportoitu toistuvasti selvän enemmistön venäläisistä kannattavan sotaa.

Kyselyitä kritisoivien mukaan niihin ei voi luottaa, koska venäläiset pelkäävät vastata rehellisesti kyselyihin rangaistuksien pelossa. Kritiikki on osittain perusteltua, koska kyselyissä on havaittu vastausvinoumaa sodan kannatuksen suuntaan.

Vähemmälle huomiolle kritiikissä jää se tosiasia, että myös demokraattisissa maissa enemmistöt ovat kannattaneet hyökkäyssotia, aggressiivista ulkopolitiikkaa ja autoritaarisia poliitikkoja. Vuonna 2003 yhdysvaltalaisista 71 prosenttia tuki Yhdysvaltojen hyökkäystä Irakiin. Enemmistö äänestäneistä yhdysvaltalaisista äänesti Trumpin uudelleen presidentiksi vuonna 2024, vaikka Trump hyökkäsi ensimmäisellä kaudellaan demokratiaa vastaan ja osoitti selkeitä autoritaarisen johtajan piirteitä. Jos massojen tuki autoritarismille on mahdollista Yhdysvaltojen kaltaisessa demokratiassa, miksi se olisi mahdotonta Venäjällä?

Venäläiset voivat toki peittää todelliset mielipiteensä, mutta voivatko Suomi ja muut Venäjän naapurit laskea sen varaan, etteivät he oikeasti kannata maansa imperialistisia tavoitteita tai itsevaltaista johtajaa? Entä jos imperialistinen suhtautuminen muihin maihin, patriotismi ja Putinin suosio ovatkin totta?

Venäjän ulkopolitiikka voi muuttua radikaalisti Putinin jälkeen. Suomi ja Eurooppa toivottavat tervetulleeksi liennytyksen, mutta siihen asti Suomen on varauduttava myös toisenlaisiin kehityskulkuihin. Ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa ei voi rakentaa toiveajattelun varaan.