Sotavuosi antoi uuden sävyn juttumatkaan merellä

Pulloposti 2
Matti Kalliokoski
Päätoimittaja
Suomen Kuvalehti

Vanhoissa amerikkalaisissa elokuvissa toimittaja on helppo tunnistaa. Hänellä on lierihattu ja pitkä popliinitakki. Kun jotain tapahtuu, toimittaja ryntää paikalle ja ottaa salamavalon kanssa muutaman kuvan. Eipä aikaakaan, niin painokoneet jo suoltavat ulos lehtiä, joissa on kuohuttava etusivun uutinen.

Suomalainen arki, varsinkin tällä vuosituhannella, on toimittajien elämässä kovin toisenlainen. Tahti on kiristynyt ja säästöpaineet ovat kasvaneet. Entistä useampi juttu edustaa niin sanottua deskijournalismia. Tiedonhankinta ja kirjoittaminen tehdään omasta työpisteestä puhelimella soittaen ja verkon tietolähteitä selaten. Pandemia voimisti trendiä. Juttumatkat karsiutuivat minimiin. Enää tiedonhankintaa ei tehty edes toimitusten tiloissa vaan sekin hoitui poikkeuskuukausien ajan kotikonttoreilta.

Vuosi 2022 alkoi koronarajoitusten suhteen olla jo helpompaa aikaa, mutta poikkeukselliset ajat saivat jatkoa, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Toimituksissa alettiin vimmatusti tehdä suunnitelmia, miten omat toimittajat pystyttäisiin lähettämään paikan päälle tekemään havaintoja, kertomaan sodasta ja ihmisten arjesta sen keskellä. Tietoa oli tarjolla, niin oikeaa kuin väritettyä, mutta vielä enemmän tunnetta. Ja juuri tunteiden ja tavallisten ihmisten kokemusten välittämisen kannalta toimittajien läsnäolo oli tärkeää. Keskellä Eurooppaa riehuva sota pakotti katsomaan asioita uudesta kulmasta. Entä jos jotain yllättävää tapahtuisi myös meidän lähellämme? Sana huoltovarmuus alkoi hiipiä näkökulmaksi yhä useampaan juttuun. Juttumatkaideoita syntyi kohteista, jotka aikaisemmin olisi ehkä ohitettu.

Lokakuun 13. päivänä vuonna 2022 Suomen Kuvalehden toimittaja Petri Pöntinen astui laivaan. Kyse ei ollut autolautasta tai luksusristeilijästä, jotka aiempina vuosina olivat usein suomalaisten lehtien juttujen kohteita. Pöntinen nousi Torniossa MS Lauran kyytiin. Lastina oli terästä, rullina ja kontteina. Joskus aikaisemmin rahtilaivan matkan seuraaminen Torniosta Hollannin Terneuzeniin olisi varmaankin johtanut kuvaukseen siitä, mitä tapahtuu, kun oikein mitään ei tapahdu. Matka Perämereltä Itämeren halki Kielin kanavalle ja siitä eteenpäin Pohjanmerelle on toistunut vuosien saatossa lukemattomia kertoja.

Syksyllä 2022 tunnelma oli kuitenkin toinen. Yksi Itämeren rantavaltioista kävi hyökkäyssotaa. Taloudellisten siteiden katkominen Venäjään oli muokannut tavaravirrat uuteen uskoon. Syyskuun lopussa Nord Stream -kaasuputkien räjähdykset tekivät tilanteesta vielä vakavamman. Jos tällainen oli mahdollista, mitä muuta voisi pahalla tahdolla saada aikaan? Jos joskus rahtilaivan matkaa olisi voinut kuvata uneliaaksi, nyt kysymyksiä riitti. Miten käy jos kriisi laajenee? Onko tiukan paikan tullen Suomen lipun alla riittävästi aluksia? Mistä silloin saadaan laivoille työntekijöitä? Mitä tapahtuu tuonnille ja viennille? Onko enää suomalaisia ammattilaisia? Jutun haastateltava kuvasi riskejä tutun luonnehdinnan muokatulla versiolla. ”Tätä menoa Suomi eristäytyy saareksi, jossa ei osata uida.”

Itämeri on viime vuosikymmeninä näyttänyt monet kasvonsa. Journalismissa kylmän sodan tasapainoilu vaihtui sekä optimismiin että ympäristöongelmien esiintuontiin. Nyt turvallisuus on palannut huolenaiheeksi, mutta viestejä ei tarvitse piilottaa rivien väliin. Kylmän sodan purkautuessa moni toivoi, että kaupankäynti sitoisi maat rauhanomaiseen yhteistyöhön. Monissa tapauksissa se onnistui, mutta rahtilaivan kyydissä kulkeva voi esittää kysymyksen, miksi kansalaisten hyvinvoinnin kasvattaminen ei kaikissa maissa ohjaa vallankäyttäjiä. Sellaisissa maissa omat journalistit eivät tosin yleensä pääse kysymystä esittämään.

Juttu ”Saari nimeltä Suomi” ilmestyi Suomen Kuvalehdessä 10.11.2022

Kolumni edustaa kirjoittajan näkemystä, mikä ei välttämättä vastaa Centrum Balticumin kantaa.

Palaa otsikoihin