Sota Ukrainassa päättyy joskus – mitä sitten…

Pulloposti 78
Pasi Hirvonen
Yleisesikuntaeversti
Maanpuolustuskorkeakoulun vararehtori

Syksyn 2025 aikana rauhasta Ukrainassa on puhuttu enemmän kuin pitkään aikaan. Sota kuitenkin näyttää vääjäämättömästi etenevän kohti neljättä vuosipäiväänsä ilman, että sodan osapuolilla on vielä pakottavaa tarvetta aidosti neuvotella rauhasta. Yhtäältä laittoman hyökkäyssodan aloittanutta ja ydinaseillaan pullistelevaa Venäjää ei ole pakotteilla ja painostuksella saatu ajettua niin ahtaalle, että se olisi luopunut maksimaalisista tavoitteistaan. Toisaalta sankarillisesti puolustautuva Ukrainakaan ei lännen tuen, oman nopeasti kehittyneen puolustusteollisuutensa ja maanpuolustustahtonsa johdosta ole romahtamassa. Koska rauhasta kuitenkin puhutaan, ja se kaikissa sodissa ennemmin tai myöhemmin yleensä koittaa, on ehkä hyvä myös hiukan pohtia, miltä turvallisuusympäristömme näyttää, kun aseet Ukrainassa joskus vaikenevat.

Koko Euroopan turvallisuuden näkökulmasta keskeinen kysymys on, miten sota päättyy. Ukrainan kannalta mahdollisimman oikeudenmukainen ja kansallisesti hyväksyttävä lopputulos sekä länsi-integraation jatkuminen olisi paras vaihtoehto Euroopan turvallisuudelle. Huonoin vaihtoehto olisi lopputulos, jossa Venäjä saisi pitää valtaamansa alueet ja saisi vielä haluamansa ratkaisun esittämiinsä ”juurisyihin” – Ukrainan suvereniteettiin ja mahdolliseen Nato-jäsenyyteen. Jälkimmäinen sodan lopputulos tarkoittaisi samalla, että Euroopan itäisellä reunalla olisi neljäkymmentä miljoonaa katkeraa ukrainalaista, jotka kokisivat tulleensa lännen hylkäämiksi ja pettämiksi. Näistä ainakin kaksi miljoonaa olisi sodan karaisemia veteraaneja. Venäjä tekisi varmasti kaikkensa, jotta se saisi käännettyä tämän kokemuksen länttä vastaan. Eikä se välttämättä olisi edes kovin vaikeaa.

Sodan lopputuloksesta huolimatta yhtä asiaa voi pitää kohtuullisen varmana. Nimittäin Venäjän olemuksen muuttumattomuutta. Riippumatta siitä, millainen yhteiskuntajärjestelmä Venäjällä on aikojen saatossa ollut, se on aina ollut imperialistinen ja uhka naapureilleen. On siis kohtuullista ja turvallista olettaa, että näin tulee olemaan jatkossakin.

Eittämättä yksi Venäjän hyökkäyssodan merkittävimmistä seurauksista tähän mennessä on ollut Suomen ja Ruotsin liittyminen Natoon. Se muutti merkittävällä tavalla Pohjois-Euroopan strategista tasapainoa. Venäjälle sen luoteinen suunta oli aiemmin näyttäytynyt alueena, johon ei tarvinnut sotilaallisesti panostaa kuin välttämätön. Naton tulo Pietarin ja Kuolan alueen porteille on muuttanut tätä asetelmaa. Venäjä on jo muuttanut sotilaallista johtamisrakennettaan vastaamaan uutta tilannetta, muun muassa kaivamalla naftaliinista Leningradin sotilaspiirin. Uusia johtoportaita perustetaan, prikaateja kasvatetaan divisiooniksi ja joukkomäärää luoteisella suunnalla lisätään. Venäjä on mielestään pakotettu näihin ”sotilasteknisiin toimiin”, joten pelkäksi sanahelinäksi luoteisen suunnan vahvistaminen tuskin jää.

Itämeri on Pietarin kaupungin perustamisesta lähtien ollut Venäjälle strategisesti merkittävä väylä, jonka hallinnasta ja vapaasta käytöstä se on ollut valmis käymään sotia. Ei ole sattumaa, että Venäjä pitää edelleen tiukasti kiinni aiemmin Saksalle kuuluneesta Itä-Preussin Königsbergistä eli Kaliningradin alueesta. Venäjän hyökkäyssotaa rahoittavasta hiilivetyjen viennistä yhä noin puolet kulkee surkeissa ”varjolaivaston” tankkereissa ekologisesti hauraan Itämeren kautta. Suomen ja Ruotsin liittyminen Natoon on Venäjän näkökulmasta tehnyt Itämerestä lähes Naton sisämeren sekä samalla meriyhteyden Pietariin ja Kaliningradin aseman aiempaa merkittävästi haavoittuvammaksi. Tämä asetelma ei muutu sodan Ukrainassa päätyttyä, vaan tulee luomaan Itämeren alueelle pysyvän jännitteen.

Suomessa odotettiin keväällä 2022 Nato-prosessin käynnistyttyä Venäjän kohdistavan Suomeen kaikenlaista ilkeilyä. Sitä saatiin hetken odottaa, mutta nyt se on toden teolla käynnistynyt. Merelliseen infrastruktuuriin vaikuttaminen, Suomen mustamaalaaminen historiaa vääristelemällä, ilmatilan loukkaukset, GPS-häirintä ja kyberhyökkäykset ovat jo lähes arkipäivää. Välineellistettyä maahantuloakin nähtäisiin, jos itäraja olisi auki. Ne ovat kaikki osa Venäjän uuden sukupolven sodankäyntiä, jossa vastapuoleen pyritään vaikuttamaan, ja sen arkea vaikeuttamaan, käyttämällä kaikkea mahdollista aseena. Kun Venäjä saa turvallisuuskoneistonsa resurssit vapautettua Ukrainasta, on odotettavissa, että ilkeily Suomea kohtaan jatkuu – jopa vahvistuu.

Sodan Ukrainassa päättyessä tavalla tai toisella ei siis ole odotettavissa nopeaa paluuta entisiin hyviin aikoihin – jos sellaisia on oikeasti koskaan ollutkaan. Venäjän olemus pysyy muuttumattomana ja on syytä varautua siihen, että se on tulevaisuudessakin uhka naapureilleen. Suomen tapauksessa voi olla vielä niinkin, että Natoon liittyminen koetaan Venäjän johdossa jotenkin erityisen petollisena toimena. Jos näin olisi, ei se ainakaan lieventäisi jännitettä turvallisuusympäristössämme.

Kolumni edustaa kirjoittajan näkemystä, mikä ei välttämättä vastaa Centrum Balticumin kantaa.

Palaa otsikoihin