Sodasta rauhaan – kun aseet vaikenevat, työ vasta alkaa

Pulloposti 34
Marko Palokangas
Operaatiotaidon ja taktiikan dosentti, sotatieteiden tohtori
Maanpuolustuskorkeakoulu

”Sodan kauhein osa ei ole sen alku, vaan se, ettei se koskaan kunnolla lopu.”

— Georges Clemenceau

Sodat tai aseelliset taistelut eivät koskaan pääty kerralla tai välittömään rauhaan. Kun aseet sodassa vaimenevat, hiljaisuus ei merkitse vielä rauhaa ja varsinainen työ kohti rauhaa vasta alkaa. Historia osoittaa, että sodasta siirtyminen kestävään rauhaan on pitkä ja kivikkoinen tie, jossa tulitauot ja aselevot ovat vasta ensimmäisiä askelmia. Todellinen haaste piilee siinä, kuinka entiset viholliset kykenevät rakentamaan keskinäistä luottamusta, yhteisiä instituutioita ja ennen kaikkea muistamaan mennyttä ilman katkeroitumista. Näin on ollut vuosisatojen ajan – eikä mikään viittaa siihen, että tulevaisuudessa olisi toisin.

Yksi esimerkki sodan ja rauhan pitkästä rajapinnasta on Korean sota (1950–1953). Aseellinen konflikti päättyi aselepoon, mutta ei rauhaan. Vaikka Etelä- ja Pohjois-Korea allekirjoittivat aseleposopimuksen vuonna 1953, virallista rauhansopimusta ei ole koskaan solmittu. Tämän seurauksena Korean niemimaa on yhä teknisesti sodassa, ja rajalla vallitsee maailman ehkä tunnetuin jännittynyt rauhantila – nykytermein jäätynyt konflikti. Tämä osoittaa, että aselepo voi jäädyttää sodan, mutta ei ratkaista sen taustalla olevia ristiriitoja. Ilman poliittista tahtoa aselepo voi jäädä pelkäksi tauoksi vihamielisyyksissä.

Toinen esimerkki löytyy Euroopasta. Ensimmäinen maailmansota päättyi marraskuussa 1918, kun aseet vaikenivat länsirintamalla. Vaikka Versailles’n rauhansopimus allekirjoitettiin seuraavana vuonna, ei se tuonut todellista rauhaa. Pikemminkin se kylvi siemenet uudelle sodalle, kun Saksa koki joutuneensa nöyryytetyksi. Winston Churchill sanoi osuvasti: ”Saksaa ei rauhoitettu, se nöyryytettiin – eikä nöyryytetyksi jäänyt kansakunta koskaan unohda.” Historia vahvistaa hänen sanansa. Kun sodan juurisyyt jäävät käsittelemättä, rauha voi olla vain näennäinen.

Toisin oli toisen maailmansodan jälkeen. Sodan päättymistä seurasi mittava kansainvälinen jälleenrakennusohjelma ja muodostettiin erilaisia yhteistyöhön perustuvia rakenteita. Saksa integroitiin länsimaiseen yhteistyöhön Marshall-avun, YK:n ja myöhemmin Euroopan yhteisön kautta. Aselepo ei ollut enää vain paperi, vaan sen taustalle rakennettiin poliittinen, taloudellinen ja moraalinen pohja. Tällä kertaa pyrittiin siihen, ettei paluuta sotaan enää olisi.

Bosnian sota (1992–1995) muistuttaa, miten monimutkainen ja hauras tie rauhaan voi olla, etenkin sisällissodan jälkeen. Daytonin rauhansopimus lopetti aseellisen konfliktin, mutta rauhaa ylläpitämään tarvittiin vuosikausien kansainvälinen läsnäolo ja valvonta kriisinhallinnan ja rauhaan pakottamisen keinoin. Ja silti haavat ovat yhä auki, identiteetit jakautuneita ja sovinto kesken. Sodasta siirtyminen rauhaan vaatii aikaa, luottamusta ja ennen kaikkea tahtoa nähdä vihollinen ihmisenä. Kuten YK:n pääsihteeri Dag Hammarskjöld totesi: ”Rauha ei ole pelkästään sodan puuttumista – se on prosessi, johon kuuluu oikeudenmukaisuus, kehitys ja ihmisarvon kunnioitus.”

Myös Suomen oma historia muistuttaa rauhan rakentamisen vaikeudesta. Talvisota päättyi Moskovan rauhaan vuonna 1940, mutta ei levollisuuteen. Jatkosota syttyi jo seuraavana vuonna. Vasta toisen maailmansodan jälkeen Suomi onnistui luomaan aikakauteen pakotetun politiikan, jossa pidättäytyminen liittoutumisista ja aktiivinen puolueettomuus toivat suhteellisen vakauden. Se oli tietoista diplomatiaa – eikä kansallisesti mitenkään helppoa, vaan herkkää kylmän sodan kuumaa taiteilua idän ja lännen suurvaltapoliittisissa saumoissa.

Sodasta rauhaan päästään harvoin yhdellä sopimuksella. Tarvitaan ensin tulitauko – halu lopettaa tappaminen ja aseiden jatkuva käyttö politiikan jatkeena. Sitten vasta seuraa mahdollinen aselepo – juridinen tai epävirallinen sopimus, joka tuo tauon väkivaltaan ja taisteluihin. Mutta vasta sen jälkeen alkaa todellinen rauhanprosessi: sovinnon ja luottamuksen rakentaminen, uudelleenrakentaminen, vallanjaon neuvottelut, totuuden etsiminen ja oikeuden jakaminen. Tämä vaihe on usein vaikeampi kuin itse sota. Se vaatii enemmän mielikuvitusta, kärsivällisyyttä ja anteeksiantoa kuin yksikään taistelukenttä. Se on ihmiskunnan vaikein taito – mutta samalla sen tärkein.

Tänä päivänä rauhan hinta punnitaan jälleen Euroopassa – Ukrainassa. Venäjän oikeudeton hyökkäyssota ei osoita merkkejä hiipumisesta, ja vaikka taistelujen etulinjat ovat paikoitellen pysähtyneet, poliittista halua rauhaan on vaikea löytää hetkessä. Tämä muistuttaa jälleen kerran siitä, että tulitauko ei ole rauha. Rauhanprosessi ei voi onnistua, ellei oikeus toteudu, hyökkääjä kanna vastuuta ja uhri saa ääntänsä kuuluviin.

Rauha ei synny ilman muistoa sodasta, mutta se ei synny myöskään katkeruuden varaan. Kestävän rauhan rakentaminen edellyttää, että entiset viholliset kykenevät istumaan samaan pöytään ja katsomaan tulevaisuuteen – ei vain menneeseen. Kuten presidentti John F. Kennedy sanoi kylmän sodan keskellä: ”Älkäämme koskaan neuvotelko pelosta. Mutta älkäämme koskaan pelätkö neuvotella.”

Kolumni edustaa kirjoittajan näkemystä, mikä ei välttämättä vastaa Centrum Balticumin kantaa.

Palaa otsikoihin