Putinin patriootit

Pulloposti 20
Jonna Alava
FT, tutkija
Venäjä-ryhmä, Sotataidon laitos, Maanpuolustuskorkeakoulu

”Sotia eivät voita kenraalit, vaan kouluopettajat ja papit.”

Presidentti Vladimir Putinin lausunto vuodelta 2023 avasi kansalle juurisyitä, miksi maassa panostetaan nyt toden teolla kasvavan sukupolven patrioottiseen kasvatukseen ja sotilaskoulutukseen. Poliittisen indoktrinaation mittakaavaa voidaan jo perustellusti verrata natsi-Saksan vastaavaan järjestelmään, ja sanan sotia monikkomuoto lainauksessa vihjaa siihen, ettei tukea haeta pelkästään ”sotilaalliselle erikoisoperaatiolle”. Mutta samaan tapaan kuin sodan mielikuvitellut juurisyyt, on patrioottisenkin kasvatuksen perimmäinen tarkoitus turvata ensisijaisesti Putinin valta ja putinismin jatko.

Miten tähän on tultu?

Sotilaallis-isänmaallisesta kasvatuksesta on tullut putinistisen ideologian tärkein levittämiskanava ja väline, jonka avulla kasvavia kansalaisia ohjataan kohti Kremlin hellimiä arvoja ja entistä kurinalaisempaa kansalaisuutta. Järjestelmää ei luotu tyhjästä. Jo tsaarin Venäjällä ymmärrettiin lasten sotilaallisen kasvatuksen arvo, ja Neuvostoliitossa järjestelmä hioutui huippuunsa. Koko kansakunta sai sotilaallis-isänmaallista kasvatusta joko Komsomolissa, Valmis työhön ja puolustukseen -ohjelmassa tai vapaaehtoisen maa-, ilma- ja merivoimien tukemisen järjestön DOSAAFin kautta. Myös peruskoulu kantoi kortensa kekoon.

Neuvostoliiton hajottua järjestöt katosivat, mutta ajatus säilyi armeijan traditionaalisissa piireissä, joissa sotilaalliselle perustalle rakennetun lastenkasvatusmallin nähtiin olevan luonnollinen Venäjälle. Sillä saataisiin korjattua niin Venäjän suuruus, 90-luvulla ryvettynyt miehinen kunnia ja monet nuorisoa vaivaavat sosiaaliset ongelmat. Sotilaallis-isänmaallinen kasvatus otettiinkin heti Putinin ensimmäisellä kaudella ohjelmistoon.

Vuonna 2015, Ukrainan Maidanin jälkimainingeissa, Venäjällä alettiin tosissaan pelätä kotimaista ”värivallankumousta”. Vladimir Surkovin suvereenin demokratian ideoita edistänyt nuorisojärjestö Naši sai väistyä kurinalaisemman ja sotilaallisemman Junarmijan, ”nuoren armeijan” tieltä. Junarmija tarjoaa lapsille ja nuorille tavoitteellista sotilaallista koulutusta ja juurruttaa jäsenistöönsä paljon puhuttuja traditionaalisia arvoja. Niihin kuuluvat muun muassa ortodoksinen usko, käsitys Venäjän erityisestä asemasta maailmassa, sekä perinteiset sukupuoliroolit, joiden mukaan naisen kutsumus löytyy äitiydestä ja miehen sotavoimista. Tyttöjen runsas osallisuus järjestössä herätti aikanaan kysymyksiä siitä, olisiko naisten rooli Venäjän sodankäynnissä kasvamassa, mutta hyökkäyssota Ukrainaan on osoittanut, ettei näin ole. Harvat rintamalle päätyneet naissotilaat ovat päätyneet lähinnä ”kenttävaimoiksi” ja naissotilaiden määrä Venäjän asevoimissa on itse asiassa vähentynyt. Junarmijassa on tällä hetkellä noin 1,85 miljoonaa jäsentä.

Vielä vuonna 2022 sotilaallis-isänmaallisen kasvatuksen tuloksia voitiin kuvata parhaimmillaankin laimeiksi. Huolimatta valtavista summista, joita valtiollisiin kasvatusohjelmiin oli sijoitettu parin vuosikymmenen aikana, sisällöt typistyivät yhä korulauseiksi ja toimeenpano takkuili monin tavoin: alueet, kaupungit ja koulut toteuttivat kasvatusta vaihtelevalla innolla, arviointimenetelmät puuttuivat, ja toimintaan osoitetut varat katosivat usein matkan varrella. Vuosien aikana venäläisten patriotismi ei huomattavammin lisääntynyt. Kansa erottaa sinnikkäästi valtion tuputtaman patriotismin omasta tulkinnastaan. Yksityisissä käsityksissä isänmaallisuus merkitsee useimmille ”rakkautta äitimaahan” – ennen kaikkea rakkautta kotiseutuun ja läheisiin—kun taas valtion patriotismi on ajan kuluessa alkanut tarkoittaa yhä enemmän ”isänmaan puolustamista asein” ja Kremlin tukemista asiassa kuin asiassa. Ristiriidan seurauksena kasvatus tuottaa Kremlille lähinnä rituaalista tukea. Toisaalta, vaikka ihminen ei tuntisi olevansa Putinin hahmottelema patriootti, mutta käyttäytyy ja puhuu kuin olisi sellainen, eikö silloin ole juuri sitä?

Sitten syttyy sota

Sodan ensimmäisten viikkojen aikana keväällä 2022 oppilaitoksissa nähtiin opettajien ja oppilaiden sodanvastaista ämpyilyä, joka hiljennettiin nopeasti erottamisilla ja voimakkaalla painostuksella. Syksyyn mennessä koulut saivat tuta lukuisia uusia patrioottisia aloitteita, mitkä voidaan tulkita Kremlin peloksi ja reaktiivisiksi toimiksi.

Maanantaiaamut alkavat nykyisin venäläisissä kouluissa lipunnostolla ja kansallishymnin laulamisella. Isänmaallista aamunavausta seuraa Puhetta tärkeästä -tunti kaikille luokka-asteille. Oppiaine esittelee laajasti Kremlin maailmankuvaa; traditionaalisista arvoista Venäjään piiritettynä linnakkeena, kietoen kaiken sodan ja Putinin vallan legitimointiin. Propagandatunti on opetuslain mukaan vapaaehtoinen, mutta painostuksen myötä harva uskaltaa olla enää poissa. Uudistetuissa historian kirjoissa ”sotilaallinen erikoisoperaatio” kuvataan historian käännekohtana ja pyhänä sivilisaatioiden välisenä taisteluna. Sotilaskoulutus teki aikamatkan Neuvostoliitosta lukujärjestykseen. Sen laajuus on 10. ja 11. luokka-asteilla kaksi tuntia viikossa. Opettajiksi kaavaillaan Ukrainasta palautuvia veteraaneja. Pieniä droonitehtaita aiotaan rakentaa jokaiseen kouluun vuoteen 2030 mennessä. Duumassa väläyteltiin, että ”kaiken opetuksen pitäisi pohjautua patriotismille”, ja pikkuhiljaa niin näyttääkin käyneen, kun englannin tunneilla harjoitellaan kehumaan omaa maata, matikantunneilla lasketaan vaikkapa tankkeja ja kuvaamataidossa luonnostellaan miltä sankarillinen sota näyttää. Sodan ensimmäisen vuoden kruunasi uuden nuorisojärjestön perustaminen. Ensimmäisten liikkeen tarkoitus on yhdistää ja koordinoida lukuisten aiempien valtion nuorisojärjestöjen toimintaa ja sitouttaa Komsomolin hengessä toimintaansa kaikki Venäjän 18 miljoona alaikäistä. Vuonna 2023 patrioottinen kasvatus sai rahaa 40 miljardia ruplaa, Moskovan kaupungin vuosibudjetin verran.

Yllämainitut aloitteet ovat kuitenkin vasta virallisia uudistuksia. Oppilaitoksissa tapahtuu paljon muutakin patriotismin nimissä.  Sodan jälkeen kouluja alettiin painostamaan käyttämään Z-kirjainta viestinnässään, mikä symbolisoi tukea sodalle. Koulujen ja päiväkotien sivut ovat täyttyneet Z-lippuja heiluttelevista oppilaista, Z-paidoista ja jopa Z-kirjaimen muotoon asetelluista kehoista. Viestejä boostataan hastageilla #emmehäpeile, #olenylpeäVenäjästä, #Putininpuolesta ja niin edelleen. Pienetkin oppilaat pakotetaan kirjoittamaan kirjeitä rintamalle. Oppilaita painostetaan osallistumaan Putinia tukeviin tapahtumiin ja toisin kuin ennen sotaa, osallistumisesta maksetaan häpeilemättä. Patrioottisia tapahtumia järjestetään usein pakollisten oppituntien aikana, millä saadaan kierrettyä niiden vapaaehtoinen luonne. Vastahankaisia oppilaita uhkaillaan erottamisella ja huonoilla arvosanoilla. Yleinen perustelu tuntuu olevan, että valtion oppilaitoksissa täytyy tukea valtiota.

Militaristisista konserteista, muistoseinistä ja kunniavartiostoista kaatuneille sotilaille on tullut arkipäivää kouluissa. Yhteistyö sotilas- ja turvallisuusorganisaatioiden kanssa on syventynyt, kun asevoimien, sotilasyritysten, kansalliskaartin ja kasakoiden edustajat kiertävät kouluissa selventämässä sodan syitä ja markkinoidessa itseään työnantajina. Papit käyvät lohduttamassa lapsia, joiden isät, veljet ja sedät on lähetetty sotaan. Oppilaitokset keräävät opettajilta ja oppilaiden vanhemmilta jatkuvasti rahaa ja materiaalista apua erikoisoperaatiolle. Joissain kouluissa opettajien palkasta pidätetään suoraan 10 prosenttia sotatoimiin. Ammattikouluissa valmistetaan drooneja ja ommellaan univormuja. Keräyksiä organisoi yleensä Yhtenäisen Venäjän paikallinen edustaja.

Miksi tämä toimii?

Valtion patriotismista on tullut normi, joka määrittelee yhteiskunnallisen käyttäytymisen rajat. Normia tuetaan suvereenilla vallankäytöllä. Uudet lait, kuten armeijan kritisoimisen ja ”valeuutisten” levittämisen kriminalisointi ovat joustavasti sovellettavissa pienimpiinkin normin rikkomuksiin. Opettajat ja oppilaat ovat saaneet kovia sakkoja jopa rauhankyyhkyistä sosiaalisen mediassa. FSB on ratsannut koteja ja tietokoneita, hakenut oppilaita ja opettajia kesken tunnin koulusta. Toimet eivät ole laajasti hyödynnettyjä, mutta toimivat tehokkaasti varoittavina esimerkkeinä.

Kontrollia on lisätty. Jokaisessa koulussa toimii nykyään ”opetuksen neuvonantaja”, jonka tehtäviin kuuluu patrioottisten tempausten tukeminen ja lasten kanssa puhuminen mielenosoituksiin osallistumisen vaaroista. Neuvonantajat on koulutettu valtion patrioottisessa keskuksessa Krimillä. Oppositiomedia pitää neuvonantajia nykyajan politrukkeina, joiden tehtäviin kuuluu myös oppilaitosten mielialoista raportointi.

Luokkahuoneisiin on asennettu videokameroita valvomaan opettajien opetusta. Joissain kouluissa opettajat joutuvat käyttämään sovelluksia, joilla valvotaan omien oppilaiden puhelimien toimintaa, myös kouluajan ulkopuolella. ”Vaarallisen materiaalin” seuraamisesta raportoidaan kerran kuukaudessa eteenpäin. Opettajat ovat epätietoisia kenelle raportit menevät. Usein vanhemmat eivät ole tietoisia sovellusten käytöstä. Samantapaista elektronista valvontaa ollaan laajentamassa koko väestöön.

Valvonta ja uudet normit luovat ympäristön, jossa pelokkaimmat alkavat toteuttaa itsenäisesti toimintaa, jonka toivotaan miellyttävän ylempiä vallanpitäjiä. Kouluissa on nähty ties minkälaisia militaristisia tempauksia, joista osa lähentelee fasismia. Toinen uusi ilmiö kouluissa on ilmiantokulttuuri. Oppilaat, heidän vanhempansa ja kollegat ovat tehneet lukuisia ilmiantoja poliisille opettajista, joiden patrioottinen positio ei ole oikeanlainen. Jälleen kerran, patriotismi toimii mittaristona.

Ilmapiiri on tehokkaasti hiljentänyt ihmiset. Sodasta on tullut tabu, josta ei uskalleta enää puhua kuin lähimmäisten kanssa. Hannah Arendt puhui yhteiskunnan atomisoitumisesta Neuvostoliiton yhteydessä. Kun ihmiset eivät enää luota toisiinsa, yhteisöt katoavat ja vastarinnan muodostaminen vaikeutuu. Yhteiskunta koostuu lopulta yksilöistä, jotka alkavat ilmiantaa toisiaan itseään ja omaa perhettään suojellakseen. Tässä ympäristössä sortotoimien koventaminen on helppoa.

Kaikki eivät kuitenkaan koe uutta elämänmenoa sortona. Patrioottisten järjestöjen jäsenet saavat yliopiston pääsykokeissa lisäpisteitä ja voivat hakea korotettuja stipendejä. Patrioottiset kilpailut tuottavat jatkuvalla syötöllä johtajia valtion ja alueiden hallintoon. Patriotismista on tullut sosiaalinen hissi ja väylä uudelle eliitille. Aika näyttää, ovatko nämä ihmiset halukkaita purkamaan systeemin, jonka kautta he ovat itse saaneet valtansa. 

Miksi tämä ei toimi?

Yllä olevat esimerkit kertovat yhteiskunnasta, joka lipuu kohti totalitarismia. Useat meistä kuitenkin tietävät, että Venäjällä asiat näyttävät usein hyvin erilaisilta paperilla kuin käytännössä. Patriotismin toimeenpano sakkaa edelleen monella tasolla. Valtavaksi bisnekseksi paisunut systeemi houkuttelee rahantekoon, eivätkä korruptioskandaalit ole harvinaisia. Tässä kehyksessä toteutetuilla projekteilla patriotismin ulkoiset tunnusmerkit ehkä täyttyvät, mutta sisältö tuskin tekee kenestäkään asialle omistautunutta. Alueelliset, kaupunki- ja koulukohtaiset erot patriotismin toteuttamisessa ovat nähtävissä. Siinä missä toisissa kouluissa lauletaan innoissaan sotaa ylistäviä lauluja, toisaalla yritetään ”minimoida toksisuus”. Joillain alueilla opettajille ei makseta ylimääräistä propagandatuntien pitämisestä, missä vaiheessa kovimmankin putinistin entusiasmi lopahtaa. Hallinnon nauttima tuki on suurelta osin riippuvainen rahasta.

Kasvatuksen sisältö koetaan patrioottienkin keskuudessa äärimmäisen tylsänä. Neuvostoliitossa kasvaneet ihmiset ovat luoneet neuvostoliittolaiset sisällöt, joilla on hyvin vähän kosketusta nykynuorten elämään. Juhlalliset puheet esimerkiksi siitä, miten isät ovat sankarillisia ja tuovat leivän perheen pöytään, eivät oikein resonoi venäläisissä luokkahuoneissa, joissa lähes puolet oppilaista ovat äidin kasvattamia. Samaten puheet Venäjän suuruudesta ja rikkaudesta sotivat todellisuutta vastaan siellä missä lämmitys on poikki ja sisävessaa ei löydy.    

Mutta jos venäläinen on jossain hyvä, niin keksimään keinoja, miten pysyä valtiosta niin kaukana kuin mahdollista. Oppilaitoksissa puhutaan ”hiljaisesta sabotaasista”. Kurinpidollisen vallan vastustaminen koostuu pienistä teoista, jotka ovat laajasti käytettyjä ja laajalle levinneitä. Jos opettajan propagandaopetusta videoidaan, hän voi pistää filmin pyörimään, mutta hiljentää äänen. Monissa kouluissa lipunnosto on päätetty videoida kerran, jonka jälkeen se on helppo laittaa pyörimään maanantaisin mukavasti sisätiloissa—jos luokassa sattuu olemaan televisio tai tietokone. Opettajat saattavat olla välittämättä oppilaiden häiriköinnistä, nukkumisesta tai puhelimien selailusta propagandatunneilla, tai he saattavat lukea materiaalit korostetun monotonisella äänellä—välittäen näin toisenlaisia merkityksiä opetussisältöjen hyödyllisyydestä. Jos koulun johto on antanut opettajille enemmän siimaa, tunneilla voidaan tehdä jotain aivan muuta. Oppilaat taas voivat ilmaista vastarintansa jalkoja laahaamalla, nauramalla opetukselle, antamalla sanoman mennä yksinkertaisesti toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Nämä kaikki ovat esimerkkejä, mitä opettajat ovat tuoneet esille koulujen nykyilmapiiristä ja asianosaisten käyttäytymisen malleista kovenevan repression keskellä. Jos vallanpitäjät käyttävät neuvostometodeja kansan kurittamiseen, kansa tuskin on sitä kädettömämpää ottamaan vanhat vastarinnan metodit vastavuoroisesti käyttöön.

Vastarinta kertoo pinnan alla kytevästä muutoksen mahdollisuudesta. Kuten Neuvostoliiton viimeisinä aikoina, ei kukaan osannut odottaa järjestelmän romahtamista, mutta kun se tuli, suurin osa huomasi olevansa valmiina siihen. Pinnan alla mielipiteet olivat jo kauan aikaa siirtyneet kauemmaksi julkisesta diskurssista, mikä teki siirtymän uuteen järjestelmään helpoksi.

Summa summarum

Vastarinnan laajuus luo toivoa muutoksesta, mutta taivun silti pessimismiin. Koulujärjestelmä on ollut vastaanottavainen patriotismille, koska opettajakunta on vielä pitkälti neuvostoliittolaista sukupolvea. Uuden sukupolven maailmaa nähneitä opettajia laitetaankin nyt kiivaasti ruotuun. Opettajien autonomiaa on kavennettu, eikä opetusmateriaaleja saa enää itse valita. Opettajakoulutus on yhtenäistetty sodan alkamisen jälkeen, minkä seurauksena lojaalisuuden askelmerkit allekirjoitetaan jo opiskeluaikana.

Vaikka propaganda ei tekisi kasvavasta sukupolvesta aivopestyjä fasisteja, se tekee neuvostohenkisestä ”kaksoisajattelusta” jälleen normaalin olemisen tavan. Kun nuoret tottuvat ristiriitaan, että julkisessa tilassa pätee eri säännöt kuin omassa keittiössä, se ei lupaa hyvää demokraattiselle kehitykselle. Ja niin vähäpätöiseltä kuin konformismi kuulostaa, sujuva elämä on sidottu rituaaliseen patriotismiin. Opiskelu– ja työpaikka, asunto, passi ja pankkitili saattavat jo lähitulevaisuudessa vaatia patriotismin tunnustamista.

Oppilaitosten vastarinta ei myöskään kohdistu Putiniin tai sotaan, vaan valtion liiallisesta tunkeutumisesta yksityiseen tilaan. Vihamieliset diskurssit länttä ja erityisesti Ukrainaa kohtaan alkoivat vallata tilaa jo kaksikymmentä vuotta sitten, mutta niiden kyseenalaistaminen on ollut vähäistä. Venäläisen yhteiskunnan kiihtyvä militarisointi on saanut suhteellisen suopean vastaanoton, minkä syitä voidaan jäljittää pitkälle Venäjän historiaan. Läpeensä sotaisassa kulttuurissa militarismi käsitteenä on vain jotain, joka tapahtuu lännessä. Isot, syvällä kulkevat narratiivit tulevat säilymään.

Ja käsi sydämelle, jaksetaanko täällä meilläkään, jossa vapaa-aikaa on arjessa enemmän, olla kiinnostuneita lastemme kouluopetuksen sisällöistä ja oikoa opetusta päivittäin kotona? Pienille lapsille, joille opettaja on kyseenlaistamaton auktoriteetti ja tarinat totta, propaganda on syvästi vahingollista. Natsi-Saksan loppu ja sitä seurannut maailmankuvan muutos oli silloisille ala-asteikäisille syvästi traumaattinen ja loppuelämää määrittelevä kokemus.

Vaikka patrioottinen kasvatus ei ole täysin onnistunutta, väitän että se on onnistunut tarpeeksi.

Mitä on tehtävä?

On iso kysymys, miten voimme varautua kasvavien venäläisten sukupolvien maailmankuvan muutokseen. Ainakin siitä pitää olla selvillä. Kun sota joskus loppuu, on Venäjältä vaadittava opetuksen demilitarisointia ja vastuun kantamista erityisesti Junarmijan ja muiden sotilaallis-isänmaallisten järjestöjen kohdalla, sillä ne ovat vahvasti mukana ukrainalaislasten ”uudelleenkoulutusleireillä”.

Toinen kysymys on, mikä venäläisten opiskelijoiden koulutustaso tulee olemaan, kun pahimmillaan tällä hetkellä lukujärjestyksessä on kuusi tuntia viikossa patriotismia ja sotilaskoulutusta. Oppiaineina sosiologia ja historia ovat menettäneet kriittisyytensä jo aikaa sitten. Onnistuuko koulutusyhteistyön avaaminen noin vain?

Sotilaallis-isänmaallisella kasvatuksella tulee olemaan merkitystä Venäjän sotilaalliseen kykyyn, kun systeemi tuottaa asevoimille ja muille turvallisuusorganisaatiolle henkilöstöä. Laajempi merkitys on kuitenkin uusien sukupolvien tottumisessa jatkuvan sodan ideaan. Tähän on syytä totutella meilläkin.

Jonna Alava väitteli tohtoriksi 16.1.2026 Helsingin yliopistossa. Väitöskirjan otsikko on Military-Patriotic Education in Russia: Legitimation, Gender and Power Relations. 

 

Kolumni edustaa kirjoittajan näkemystä, mikä ei välttämättä vastaa Centrum Balticumin kantaa.

Palaa otsikoihin