Putinin jälkeenkin on Venäjä

Pulloposti 63
Heikki Mulari
Ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa seuraava toimittaja
Iltalehti

Yli kolmen ja puolen vuoden ajan Euroopan johtajat Suomea myöten ovat toistaneet, että Venäjän suhteen on viimein ryhdistäydyttävä. Sanktiopaketteja Venäjää vastaan on laadittu ja asetettu sinä aikana lähes parikymmentä. Pakotteet ja kasvavat puolustusbudjetit jäävät ontoksi eleeksi, jos Eurooppa ei samalla kirkasta päämääräänsä Venäjän suhteen. Tällä hetkellä yksimielisyyttä linjasta ei ole. Uusin pakotepaketti eteni vasta, kun Venäjän kanssa kaveeraava Slovakia perui vetonsa, ja aiemmin syksyllä Unkari uhkasi jälleen pysäyttää seuraavat toimet.

Ukrainan tukemisessa on kyse demokratian puolustamisesta. Se tarkoittaa kuitenkin myös sitä, että Venäjä ei vajoa vuosikymmeniksi putinistiseen diktatuuriin. Putinin Venäjällä oppositiomieliset ovat joko vankilassa tai maanpaossa. Vaikka ulkomailla vaikuttavat oppositiojohtajat ovat hajallaan ja erimielisiä siitä, miten Venäjästä saadaan lopulta eurooppalainen oikeusvaltio, heitä yhdistää myös yksi selkeä johtopäätös: Venäjä ei saa voittaa Ukrainassa.

Esimerkiksi Aleksei Navalnyi, joka sittemmin kuoli vankileirillä, julkaisi vuonna 2023 viisitoistakohtaisen vision tulevaisuuden Venäjästä. Keskiössä oli sodan lopettaminen, korvausten maksaminen Ukrainalle sekä demokratian ja parlamentarismin rakentaminen eurooppalaiseen suuntaan. Vaihtoehtoisia kehityspolkuja on siis olemassa.

Lännen panostus Ukrainaan luo mahdollisuuden myös Venäjän tulevaisuudelle: mitä vakaampi Ukraina on, sitä vähemmän Kremlin autoritaarisella mallilla on houkutusta ja tilaa idässä. Venäjän edessä on useita mahdollisia polkuja. Putin voi säilyttää otteensa ja esittää sodan voittona. Konflikti voi jäätyä, jolloin epävakaus Euroopassa jatkuu, tai Ukrainan onnistunut puolustustaistelu voi horjuttaa hallintoa ja avata keskustelun Venäjän suunnasta.

Venäjän talous on pitänyt pintansa pakotteista huolimatta, mutta säröt kasvavat. Kreml joutuu nostamaan ensi vuoden alusta jälleen veroja, vaikka Putin lupasi niiden pysyvän ennallaan vuoteen 2030 asti. Sotakassaa paikataan siis tällä hetkellä suoraan kansalaisten kukkaroista. Inflaatio kiihtyy, ostovoima heikkenee, ja samaan aikaan öljy- ja kaasutuloja syövät pakotteet ja hintakatto. Venäjän järjestelmä näyttää ulospäin vahvalta, mutta mitä pidempään sota jatkuu, sitä enemmän se syö itseään sisältäpäin. Propaganda ja ideologia eivät yksin kanna. Järjestelmä pysyy pystyssä vain niin kauan kuin talous antaa ihmisille syyn tukea sitä.

Euroopassa on myös mietittävä, miten suhtautua Venäjän yhteiskuntaan laajemmin Putinin jälkeen. Tällä hetkellä sodan kannatus on Venäjällä korkealla jopa riippumattomana pidetyn Levada-keskuksen kyselyissä. Maanpaossa oleva oppositio on käytännössä vailla foorumia Venäjällä, ja ulkomailla toimivien suurin haaste on säilyttää yhteys maan sisälle. Liiallinen länteen nojaaminen karkottaa vähäisenkin yleisön kotimaassa, kun taas mukautuminen Venäjän todellisuuteen törmää ristiriitaan Ukrainan ja sen eurooppalaisten tukijoiden kanssa.

Venäläisille ja diasporalle on näytettävä, että Euroopalla on halu tukea demokraattista vaihtoehtoa. Se ei tarkoita sekaantumista maan sisäisiin asioihin. Kaikkia tavallisia venäläisiä ei pidä syyllistää Putinin totalitaarisen hallinnon päätöksistä. Euroopalla ei ole varaa visioon, josta puuttuu näkemys Venäjästä pitkällä aikavälillä. On tärkeää viestiä, että demokraattinen ja eurooppalaiseen yhteistyöhön suuntautunut Venäjä voisi tulevaisuudessa olla jälleen kumppani – vain näin tarjoutuu houkutteleva vaihtoehto putinismin jatkumolle.

Ukrainan menestys ei yksin tee Venäjästä demokraattista, mutta ilman sitä keskustelu jää avaamatta. Ja ilman tappiota sitä keskustelua ei koskaan synny.

Kolumni edustaa kirjoittajan näkemystä, mikä ei välttämättä vastaa Centrum Balticumin kantaa.

Palaa otsikoihin