Pohjois-Euroopan yhteistyön maantiede on muutoksessa

Pulloposti 25
Hiski Haukkala
Ulkopoliittisen instituutin johtaja

Urani tutkijana alkoi runsas neljännesvuosisata sitten Turun yliopiston Jean Monnet -keskuksen palkkalistoilla. Tuolloin Jean Monnet -professorina toimineen Esko Antolan johdolla aloitin projektitutkijana hankkeessa, jonka pyrkimyksenä oli selvittää tuolloin suomalaisen EU-politiikan keskiöön nousseen pohjoisen ulottuvuuden aloitteen merkitystä ja mahdollisuuksia Itämeren alueen yhteistyölle.

Projektin tuloksena syntyi ensimmäinen toimittamani kirja (”The Dynamic Aspects of the Northern Dimension”) ja pohjatyö sittemmin erikseen julkaistuun selvitykseen Itämeren alueen kansainvälisistä yhteistyöverkostoista.

Sittemmin pohjoinen ulottuvuus on vajonnut muun EU:n ja Venäjän välisen yhteistyön tavoin unholaan ja menettänyt merkityksensä, mutta kysymys Itämeren alueen verkostoista ja yhteistyön maantieteestä ja sen tulevaisuudesta on edelleen relevantti.

Yksi keskeinen Itämeren alueen poliittista maantiedettä tällä hetkellä luonnehtiva tekijä on täydellinen katkos poliittisessa ja taloudellisessa yhteistyössä Venäjän ja alueen muiden valtioiden välillä. Myös Venäjän ja alueen muiden maiden väliset ns. people-to-people -kontaktit ovat käytännössä nyt jäissä. Tähän on hyvät ja pakottavat syynsä, sillä Venäjä on laittomalla hyökkäyssodallaan Ukrainassa itse luonut tilanteen, jossa yhteistyö sen kanssa ei ole nyt mahdollista eikä mielekästä.

Mielenkiintoista on kuitenkin huomata, että tämä katkos ei ole aivan uusi asia. Jo vuosituhannen vaihteessa toteutetun yhteistyöverkostojen kartoituksen yksi havainto näet oli, kuinka Venäjän rooli Itämeren alueen nopeasti laajentuvassa ja kehittyvässä yhteistyön verkostossa oli pysynyt sangen ohuena. Tein pienimuotoisen jatkoselvityksen aiheesta kymmenen vuotta myöhemmin ja havainto oli edelleen sama: Venäjä ei ollut löytänyt tietään mukaan Keski- ja Itä-Euroopan maiden EU-jäsenyyksien kiihdyttämään alueellistumiseen ja alueelliseen yhteistyöhön Itämerellä.

Olisi kuitenkin väärin ajatella, että nykyinen välirikko Venäjän kanssa johtuisi siitä, että yhteistyötä heidän kanssaan ei ollut tarpeeksi. Päinvastoin, oma käsitykseni on, että alueellista yhteistyötä pyrittiin kehittämään aktiivisesti ja pyrkimyksiä tähän oli jakolinjan molemmin puolin. Paremminkin on niin, että yhteistyön kehittymättömyys ja sen koetut vaikeudet heijastelivat perustavaa laatua olevia laajempia ongelmia kumppaneiden välillä.

Oma, vuonna 2008 Turun yliopistossa tarkastettu väitöskirjani osoittikin, kuinka jopa hyvää tarkoittava yhteistyökin oli omiaan vain lisäämään epäluottamusta ja jopa kyräilyä tilanteessa, jossa yhteistyön taustalla olevat vaikuttimet ja maailmankuvalliset sitoumukset eivät olleet yhteensopivat. Tällaisessa tilanteessa lisääntyvä vuorovaikutus ei ratkonutkaan ongelmia ja syventänyt yhteistyötä vaan lisäsi kitkaa ja turhautumista kaikissa osapuolissa. Se myös loi haavoittuvuuksia ja tilaisuuksia laaja-alaiseen vaikuttamiseen, joita Venäjä oppi käyttämään tehokkaasti hyväkseen.

Nyt käsillä olevassa tilanteessa Venäjä näyttäytyy aiempaa selvemmin haasteena tai jopa ongelmana ja uhkana. Niin sanotun varjolaivaston kasvanut aktiivisuus Itämerellä nähdään sekä potentiaalisen hybridivaikuttamisen että mahdollisten öljyonnettomuuksien tai muiden ympäristöuhkien lähteenä. Lisäksi Venäjä nähdään hyvällä syyllä suoranaisena sotilaallisena uhkana, jota käsillä olevan Euroopan laajemman turvallisuusarkkitehtuurin kriisiytymisen valossa ei ole mahdollista enää hallita ns. yhteistyövaraisen turvallisuuden keinoin. Sen sijaan Venäjän uhkaa koetetaan pitää nyt aisoissa Naton pelotteen ja puolustuksen kautta.

Myös muuta Itämeren alueen yhteistyötä kehitetään nyt tyystin ilman Venäjää. Yksi kuluneen kolmen viimeisen vuoden harvoja positiivisia kehityskulkuja onkin sekä pohjoismaisen että laajemman pohjoiseurooppalaisen yhteistyön tiivistyminen. Kaikkien Pohjoismaiden liityttyä puolustusliitto Natoon myös muu yhteistyö sekä Pohjoismaiden että Itämeren alueen muiden maiden välillä on virinnyt. Tästä hyvänä esimerkkinä on Pohjoismaiden ja Baltian maiden ns. NB8-yhteistyön merkityksen korostuminen ja Puolan merkityksen kasvu. Toivoa sopii, että poliittisen ja sotilaallisen yhteistyön ohella myös muu poliittinen ja taloudellinen yhteistyö maiden välillä saa nyt uutta pontta.

Selvää on, että Venäjän mahdollinen paluu Itämeren yhteistyöhön tulee kestämään pitkään ja on monen lukon takana. Viattomuuden aika on päättynyt ja luottamus pitää aikanaan rakentaa uudelleen askel askeleelta ja aiempaa realistisemmalta pohjalta. Ensin Ukrainaan pitää saada kuitenkin kestävä rauha. Tämän saavuttaminen ei tule olemaan helppoa tai yksioikoista. Onkin helppo ennustaa, että Itämeren ja Pohjois-Euroopan yhteistyön maantiede kehittyy jatkossakin ilman Venäjää.

Kolumni edustaa kirjoittajan näkemystä, mikä ei välttämättä vastaa Centrum Balticumin kantaa.

Palaa otsikoihin