Oikeuden resilienssi – suorituskyvyn perusta muuttuvassa maailmassa

Pulloposti 77
Veli-Pekka Nurmi
Dosentti
Tampereen yliopisto

Kansainvälinen turvallisuusympäristö on viime vuosina muuttunut nopeasti, monikerroksisesti ja osin arvaamattomasti. Häiriötilanteet ja poikkeusolot eivät enää ole selkeästi erotettavissa toisistaan, vaan ne muodostavat jatkumon, jossa viranomaisten, elinkeinoelämän ja muiden yhteiskunnallisten toimijoiden on kyettävä toimimaan tehokkaasti – ja samalla oikeudellisesti kestävästi. Tämä edellyttää oikeudelta resilienssiä: kykyä mukautua, ennakoida, suoriutua ja palautua ilman, että oikeusvaltioperiaatteesta tingitään. Oikeuden resilienssi on siten keskeinen osa yhteiskunnan kokonaisturvallisuutta.

Oikeuden resilienssi – oikeusvaltioperiaatteen koetinkivi

Suomen perustuslaki asettaa selkeän vaatimuksen: kaiken julkisen vallan käytön on perustuttava lakiin kaikissa olosuhteissa. Kuin myös viranomaisten on toiminnassaan tarkoin noudatettava lakia. Nämä vaatimukset eivät väisty kriiseissäkään. Oikeusvaltioperiaate on paitsi kansallinen perusarvo, myös osa Euroopan unionin oikeudellista perustaa. Kuitenkin nykyinen sääntelykehys, erityisesti valmiuslaki on osoittautunut käytännössä kankeaksi. Sen erityistoimivaltuuksia on sovellettu vain kerran, koronapandemian aikana, vaikka yhteiskunta on kohdannut monenlaisia kriisejä. Keskustelu valmiuslain soveltuvuudesta nykyaikaisiin uhkiin on ollut vilkasta. Siksi se onkin parhaillaan perusteellisen uudistuksen kohteena.

Oikeuden resilienssi ei tarkoita rajoituksetonta tilanteenmukaista toimivaltaa eri toimijoille. Päinvastoin, se edellyttää riittävän tarkkarajaisia, välttämättömyyteen ja suhteellisuuteen perustuvia toimivaltuuksia, jotka ovat käytettävissä oikea-aikaisesti ja porrastetusti, niin kuin on välttämätöntä tilanteen hoitamiseksi. Sääntelyn joustavuus ja tarkkarajaisuus ovat usein jännitteisessä suhteessa toisiinsa. Juuri tämä jännite on ratkaistava, jotta viranomaisten toimintakyky ja kansalaisten oikeusturva voivat toteutua rinnakkain.

Elinkeinoelämän rooli ja sääntelyn yhteensovittaminen

Yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen turvaaminen ei ole käytännössä miltään osin yksin julkisen sektorin vastuulla. Palveluiden ulkoistaminen, yhtiöittäminen ja julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuudet ovat lisänneet elinkeinoelämän roolia varautumisessa. Esimerkiksi merkittävä osa energiainfrastruktuurista, tietoliikenneverkoista ja logistiikasta ovat yksityisten toimijoiden hallinnassa. Julkishallinnolla ja yrityksillä on varautumisessaan erilaiset lähtökohdat. Yritysten varautuminen perustuu liiketaloudellisiin lähtökohtiin, sopimusvelvoitteisiin ja riskienhallintaan sekä toiminnan jatkuvuuden varmistamiseen, kun taas viranomaistoiminta nojaa oikeudellisiin velvoitteisiin ja julkisen vallan vastuuseen.

Oikeuden resilienssi edellyttää sääntelyä, joka mahdollistaa julkishallinnon ja elinkeinoelämän tehokkaan yhteistoiminnan, mutta ei hämärrä näiden vastuita. Tarvitaan sääntelyä, joka tukee verkottunutta yhteiskuntaa, jossa eri toimijat voivat toimia saumattomasti yhteisen turvallisuuden hyväksi myös ennakoimattomissa ja nopeasti kehittyvissä tilanteissa. Tämä edellyttää paitsi säädösten yhteensovittamista, myös yhteistä tilannekuvaa, luottamusta ja jatkuvaa vuoropuhelua julkisen ja yksityisen sektorin välillä.

Portaittainen ja ennakoiva sääntelyratkaisu

Oikeuden resilienssi rakentuu portaittaisen sääntelyrakenteen varaan. Toimivaltuuksien käyttöä ohjataan vaiheittain, tilanteen vakavuuden mukaan. Tämä mahdollistaa oikea-aikaisen reagoinnin ilman, että perusoikeuksia rajoitetaan muuten kuin on välttämätöntä. Esimerkiksi tartuntatautilain ja virka-apulain sääntelyratkaisut osoittavat, että porrastaminen voi lisätä sääntelyn täsmällisyyttä, ennakoitavuutta ja oikeudellista kontrolloitavuutta.

Sääntelyn tulee olla teknologianeutraalia ja ilmiölähtöistä. Kasuistinen tai teknologiasidonnainen sääntely vanhenee nopeasti. Sen sijaan sääntelyssä on keskityttävä suojeltaviin yhteiskunnallisiin intresseihin ja niiden oikeudelliseen jäsentämiseen. Tämä edellyttää sääntelyn taustalla olevan ilmiöymmärryksen jatkuvaa päivittämistä ja eri hallinnonalojen välistä yhteistyötä.

Kohti kokonaisvaltaista kriisisääntelyä

Nykyinen kriisisääntely nojaa edelleen vahvasti valmiuslain ja puolustustilalain määrittelemiin poikkeusoloihin. Tämä rajaus ei enää vastaa turvallisuusympäristön monimuotoisuutta. Puolustustilalakikin on peräisin kylmän sodan ajalta, jolloin maailma oli monessa mielessä hyvin erilainen kuin nyt ja se mihin olemme menossa. Siksi on erikoista, että puolustustilalain ajantasaistamista ei ole otettu työn alle jo ajat sitten. Nyt olisi viimein sen tuoreuttamisen aika.

Poikkeusolojen sääntelyn lisäksi tarvitsemme kehittyvää normaaliolojen lainsäädäntöä, joka kattaa vakavia häiriötilanteita ja mahdollistaa viranomaisten tehokkaan toiminnan ilman, että joudutaan turvautumaan poikkeusolojen erityistoimivaltuuksiin. Oikeuden resilienssi edellyttää hallinnonalojen yhteistyötä, yhteisiä uhkamalleja sekä toimivaltuuksien ja toimintatapojen yhteensovittamista. Sääntelyn siiloutuminen on este resilienssille. Sen sijaan tarvitaan sääntelyä, joka tukee viranomaisten yhteistoimintaa, resurssien jakamista ja päätöksenteon joustavuutta.

Kaiken oikea-aikaisen ja tehokkaan päätöksenteon pohjana on eri toimijoiden yhteinen tilannekuva ja käsitys sen kehittymisestä. Määrätietoinen ja suunnitelmallinen eri toimijoiden yhteen sovitettu varautuminen yhdessä resilienttien säädösten tarjoaman toimivallan kanssa on välttämätön pohja eri toimijoiden häiriötilanteiden ja poikkeusolojen suorituskyvylle.

Kolumni edustaa kirjoittajan näkemystä, mikä ei välttämättä vastaa Centrum Balticumin kantaa.

Palaa otsikoihin