Nato-Suomen Kiina-suhde muutoksessa

Pulloposti 47
Matti Puranen
Apulaisprofessori
Maanpuolustuskorkeakoulu

Suomen ja Kiinan suhteet ovat olleet solmimisestaan (1950) lähtien varsin hyvät ja toimivat. Merkittäviä diplomaattisia kriisejä ei ole tapahtunut, ja pragmaattisen poliittisen vuoropuhelun alla myös kauppa- ja investointisuhteet ovat voineet kukoistaa. Vielä 2010-luvun alussa Suomessa vallitsi yleinen optimismi Kiinan kehityksen suhteen, ja suhteiden tietynlainen huippuhetki koettiin vuonna 2017, kun Kiinan presidentti Xi Jinping vieraili Helsingissä juhlistamassa Suomen 100-vuotista itsenäisyyttä. Samalla Suomi ja Kiina solmivat ”uudentyyppisen tulevaisuuteen suuntaavan yhteistyökumppanuuden”, jonka symbolina Ähtärin eläintarhalle myönnettiin kaksi pandaa. Yhteistyöllä ei vaikuttanut olevan juurikaan rajoja.

Suurvaltakilpailun logiikka on kuitenkin alkanut vaikuttamaan myös Suomen ja Kiinan suhteisiin, ja käänne heikompaan suuntaan alkoi paradoksaalisesti samoihin aikoihin Xin vierailun kanssa. Yhdysvallat asetti Donald Trumpin ensimmäisellä kaudella Kiinan päävastustajakseen, ja myös Euroopan unioni määritteli Kiinan ”strategiseksi kilpailijaksi” vuonna 2019. Syy käännökseen ei ole yksin Trumpissa: Xin saatua toisella valtakaudellaan (2017–2022) lähes rajattoman mandaatin aggressiiviselle sisä- ja ulkopolitiikalleen, on lännessä jouduttu tottumaan Kiinan ”susisoturidiplomatiaan” ja erilaisiin hybridioperaatioihin. Kiinan vaikutusverkostot ovat aktivoituneet myös Suomessa, minkä lisäksi huolta ovat herättäneet huoltovarmuuden kannalta kriittiset taloudelliset kytkökset yhä autoritaarisemmaksi muuttuvaan suurvaltaan. 2010-luvun lopulla Suomen Kiina-politiikka kovettui ja mukautui laajemman lännen, etenkin Euroopan unionin linjaan. Samalla käynnistyi irtikytkeytyminen kaikkein riskialttiimmista Kiina-yhteyksistä, kuten kiinalaisesta tietoverkkoinfrastruktuurista.

Uusimman vaikuttimen Suomen ja Kiinan välisiin suhteisiin on tuonut vuonna 2023 toteutunut Nato-jäsenyys, sillä Kiina on noussut keskeiseksi haasteeksi myös Naton agendalistalla. Vaikka Kiina ei suoraan uhkaa Naton Pohjois-Atlantilta Eurooppaan ulottuvaa vastuualuetta, ei liittouma ole voinut ummistaa silmiään Kiinan ja Venäjän tiivistyvältä yhteistyöltä ja Kiinan pyrkimyksiltä muovata kansainvälistä järjestystä omien intressiensä peilikuvaksi.

Kiina mainittiin Naton päätöslauselmissa ensimmäisen kerran vuoden 2019 Lontoon kokouksen yhteydessä, minkä jälkeen liittouman sävy on tasaisesti koventunut. Vuonna 2022 julkaisemassaan strategisessa konseptissa Nato nosti esiin Kiinan ”pahantahtoiset hybridi- ja kyberoperaatiot”, ja vuonna 2024 Kiina määriteltiin ”ratkaisevaksi mahdollistajaksi” (decisive enabler) Venäjän sodankäynnille Ukrainassa.

Toisella puolella myös Kiina on hermostunut joutumisesta Naton maalitauluksi, ja etenkin liittouman yrityksistä tiivistää yhteistyötään Tyynenmeren alueen valtioiden kanssa. Vuodesta 2022 alkaen niin sanottujen AP4-valtioiden (”Asia-Pacific 4”: Etelä-Korea, Japani, Australia ja Uusi-Seelanti) edustajat on kutsuttu Naton huippukokouksiin. Lisäksi Etelä-Korea ja Japani ovat mukana esimerkiksi Naton Tallinnassa sijaitsevan kyberosaamiskeskuksen (NATO's Cooperative Cyber Defence Centre of Excellence) toiminnassa, ja ovat ottaneet osaa Naton kyberharjoituksiin. Laajemmassa kuvassa Natolla on jonkin verran vipuvartta kannustaa jäseniään myös teknologisten ja taloudellisten Kiina-kytkösten rajoittamiseen tai jopa pakotteisiin, mikä herättää huolta hidastuvasta talouskasvusta jo valmiiksi kärsivässä Kiinassa.

Nato-jäsenyys mutkistaa epäilemättä myös Suomen ja Kiinan välisiä suhteita. Virallisesti Kiina on ollut asian suhteen hyvin vaitonainen, ja todennut lakonisesti jäsenyyden tuovan ”uusia vaikuttimia” maiden välisiin suhteisiin. Kiinan valtio-omisteisen lehdistön sivuilla maan kanta Suomen Nato-jäsenyyteen ei ole puolestaan jäänyt epäselväksi. Lehtien Venäjän retoriikkaa myötäilevässä kirjoittelussa Suomi on maalattu Yhdysvaltain hegemonisten suunnitelmien käsikassaraksi, jonka Nato-jäsenyys horjuttaa koko Euroopan vakautta sen sijaan, että vahvistaisi Suomen omaa turvallisuutta.

Kiina on vähitellen hiipinyt Itämerelle myös suoremmin. Suomen Nato-jäsenyyden jälkeen kiinalaisomisteiset alukset ovat moukaroineet Itämeren vedenalaista infrastruktuuria, mikä on mediakeskustelussa tulkittu mahdolliseksi hybridioperaatioksi. Kiinan viranomaiset eivät ole omalla toiminnallaan ainakaan selkeyttäneet tapahtumiin liittyviä epäilyjä. Samaan aikaan Kiinan ja Venäjän sotilaallinen yhteistyö on lisääntynyt, ulottaen esimerkiksi harjoitustoimintansa aivan Naton eturintamaan saakka: vuonna 2024 Kiina harjoitteli Venäjän kanssa Suomenlahdella, ja järjesti myös Valko-Venäjän kanssa yhteisharjoitukset Puolan rajan tuntumassa.

Vaikka Kiinan ja Suomen suhteet ovat näennäisesti edelleen mutkattomat, kuplii pinnan alla mahdollisesti syvempi muutos. Kuvaavana esimerkkinä presidentti Alexander Stubbin syksyn 2024 Kiina-vierailun asialista oli kaventunut aiempien vuosien kunnianhimoisista yhteistyösuunnitelmista huomattavasti rajatummaksi. Yksittäisenä silmille pistävänä seikkana Kiinan ja Suomen välinen arktinen yhteistyö loisti kokonaan poissaolollaan. Naton Norfolkin komentoportaan alaisuuteen asettuva Suomi on vastaisuudessa yhä suuremmassa roolissa myös arktisen alueen turvallisuudessa. Tiivis yhteistyö Venäjän hyökkäyssotaa tukevan ja ”arktiseksi suurvallaksi” hamuavan Kiinan kanssa voisi ollakin jokseenkin kyseenalaista.

Kolumni edustaa kirjoittajan näkemystä, mikä ei välttämättä vastaa Centrum Balticumin kantaa.

Palaa otsikoihin