Kun meitä provosoidaan, emme provosoidu

Pulloposti 74
Niina Malm
Kansanedustaja

Helmikuussa alkanut Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa on järkyttänyt monia, ja muuttunut maailmantilanne aiheuttaa ymmärrettävästi pelkoa, surua ja jopa vihaa. Syksyn aikana Imatralla aloitti toimintansa Venäjän hyökkäyssotaa vastustavien aktivistien ryhmä. Ryhmä sai alkunsa aivan tavallisten kuntalaisten keskuudessa. He halusivat tuoda esille sodanvastaisen työnsä. Ei kestänyt kauaa, kun ryhmän asettamia Ukrainan lippuja löytyi turmeltuina ympäri Imatraa. On ollut lippujen repimistä, laiturin töhrimistä, laiton uhkaus ja yhteen Ukraina-julisteiden levittäjään käytiin jopa kimppuun.

Paikalliset ovat kertoneet kaupungin kiristyneestä tunnelmasta. On ollut pelkoa vastakkainasettelusta. Vastakkainasettelu luo kuitenkin kielikuvana illuusion kahdesta eri tahosta, jotka yhtävoipaisesti taistelisivat toisiaan vastaan. Se ei pidä tässä kohtaa paikkaansa, sillä vain hyvin pieni osa ihmisistä on ollut osana ”Z-porukkaa”.

Poliisi on kuitenkin rauhoitellut ihmisiä kertomalla, että yleinen turvallisuustilanne on hyvä eikä poliisin tehtävien määrä ole noussut. Uskon molempien totuuksien olevan yhtä totta.

Tietyllä tavalla Imatra, mutta myös koko Suomi on tällä hetkellä kahden toisensa kohtaavan maailman näyttämö. Suomeen on tullut lähes 50 000 ukrainalaista pakolaista tänä vuonna. Samanaikaisesti Venäjän kansalaisten turvapaikkahakemukset Suomessa ovat kasvaneet merkittävästi. Sama uhka – Venäjä - on molempien ryhmien yhteinen nimittäjä.

Olemme nähneet ja kuulleet lohduttomia tarinoita Ukrainasta pakenevista ihmisistä. Äideistä, jotka synnyttävät metrotunneleissa ja pommisuojissa, yksinäisistä lapsista junissa ja raja-asemilla, miehistä, jotka revittiin koulunpenkiltä vallihautoihin ja panssarivaunuihin. Ukraina käy läpi helvettiä.

Itä-Suomen lehdet ovat täyttyneet tarinoista, joissa Venäjältä rajan yli tulleet kansalaiset kertovat paenneensa henkensä edestä. Siitä kuinka he ovat suunnitelleet oman pakomatkansa, jättäneet läheisensä tietäen, ettei heillä ole oman tai perheensä turvallisuuden vuoksi ehkä enää koskaan asiaa Venäjälle. Yksi paennut kommentoi: ”Kaikki mitä Venäjällä rakastin, on mennyt”. Ensiksi hän oli saanut uhkauksia tekstiviestein ja sähköpostein. Sitten häntä oli seurattu ja asunnon oveen maalattu iso Z-kirjain. Silloin hän päätti paeta.

Jopa Putinin toimia aktiivisesti jo vuosikymmeniä vastustaneet aktivistit ovat saaneet kielteisiä turvapaikkapäätöksiä Suomesta. Suurimmasta osasta kielteisiä turvapaikkapäätöksiä valitetaan hallinto-oikeuksiin, mutta päätöksiä kumotaan vain harvoin ja pieni osuus palautetaan takaisin Migrin käsiteltäviksi. Osa valituksista hylätään, osa raukeaa ja osa jää tutkimatta.

Imatralaiset pitävät yhteyttä rajan toisella puolella oleviin ystäviinsä, entisiin työkavereihinsa ja sukulaisiinsa viestien välityksellä. Eivät he ole syyllisiä Putinin aloittamaan raakalaismaiseen sotaan. Puheet siitä, miksi Venäjä ja venäläiset eivät vain vuosikymmenien ja vuosisatojen myötä muutu, ovat loppujen lopuksi lyhytnäköisiä. Venäjän kansa ei ole yhtä kuin Putin. Autoritaaristen valtioiden toiminta perustuu disinformaatioon ja pelkoon. Siihen, että kansa pelkää niin, ettei se uskalla vastustaa. Jokainen voi kysyä itseltään, uskaltaisinko minä vastustaa.

Toisaalta Putinin kanssa on jo eletty pitkään. Moni Venäjällä miettii, että voiko mitään parempaa edes odottaa? Miten kävisi, jos Putinin tilalle nousisi joku muu?

Maailmanhistoria tuntee monta kaupunkia ja valtiota, jotka ovat jakautuneet kahtia konfliktien myötä. Me emme halua sellaista, emme edes ilmapiirin tasolla. Ilmiöiden kautta syntyvät haasteet ovat vaikeita, mutta niiden ei saa antaa kasvaa ilmiötä suuremmiksi ongelmiksi. Erimielisyyden ja vastakkainasettelun päälle ei rakenneta kestäviä yhteiskuntia tai yhteisöjä. Toisiaan vastaan asettuva kansa on yhteiskunnan rapautumisen ensiaskel. Vaikka olisi kuinka vihainen, on hyvä tiedostaa, ettei oman vihan ja kiukun kohdistaminen yksittäiseen ihmisryhmään välttämättä poista itse asiaa. Ei, vaikka sen tekisi hyvän asian puolesta. Viha Suomessa asuvia venäläisiä kohtaan ei poista Venäjää Ukrainasta.

Jotta yhteiskunnan peruspilarit eli rauha, demokratia ja yhteenkuuluvuus pysyvät pystyssä, on jokaisen koettava voivansa olla yhdenvertaisesti yhteiskunnan jäsen ja turvassa. Ukrainalaiset ovat osoittaneet kiitollisuuttaan Suomesta saamaansa apua kohtaan, ja suomalainen yhteiskunta on osoittanut joustavuutensa ottaessaan hetkessä kymmeniä tuhansia pakolaisia suojaansa. Myös Venäjältä paenneet ovat kiittäneet suomalaisilta saadusta tuesta. Sen vuoksi on tärkeää, että yleisen vihanlietsonnan ja vastakkainasettelun sijaan keskitymme yhteiseen tavoitteeseemme, eli Venäjän hyökkäyssodan vastustamiseen ja ukrainalaisten auttamiseen. Tässä geopoliittisessa tilanteessa, jossa olemme, olisi tärkeää, ettei vastakkainasettelua syntyisi.

Ajattelen, että suomalaisen yhteiskunnan vahvuus on ollut sen kyky sopeutua. Olemme selvinneet vaikeista ajoista, pystyneet jättämään taaksemme sellaiset asiat, jotka ovat aikanaan repineet perheitä, koteja ja sydämiä hajalle. Itsenäistymisemme jälkeen maa syöksyi sisällissotaan, ja vain kaksikymmentä vuotta sen jälkeen taistelimme yhteisenä rintamana Venäjää vastaan. Seuraavina vuosikymmeninä maksoimme sotavelat ja rakensimme suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan. Sanotaan, että länsinaapurimme ovat diskuteraajia, mutta niin olemme mekin. Pystymme päivittäin luovimaan useiden eri mielipiteiden seassa, keskustelemaan vaikeista asioista ja muodostamaan yhteisen kantamme. Olemme konsensusta etsivää kansaa. Emme me pelkää vaikeita asioita tai niistä keskustelemista. Meidät on rakennettu kestämään vaikeita aikoja.

Kolumni edustaa kirjoittajan näkemystä, mikä ei välttämättä vastaa Centrum Balticumin kantaa.

Palaa otsikoihin