Karanteenista päivää

Pulloposti 15
Johanna Oras
Taiteilija

Luin juuri viikko sitten kirjoittamani Pulloposti-esseeluonnoksen ja se oli järkyttävän huono. Maailman tilanne oli muuttunut viikossa niin paljon, että kirjoitukseni tuntui mitäänsanomattomalta ja täysin ponnettomalta.

Se ei sinänsä merkitse, että tästä kirjoituksesta tulisi yhtään sen parempi.

Olen ”kasarisukupolvea”, jolle tuli tutuksi otsonikerroksen katoaminen, Euroopan yhdentyminen ja juppi-kulttuuri, solariumit ja ihosyöpä. Freonideodorantti vaihtui stikkiin ja otsonikerros pelastui, mutta tilalle tuli kasvihuoneilmiö. Ja sen jälkeen ilmastonmuutos, joka 2020 aiheuttaa ilmastoahdistusta ja -häpeää.

Covid-19 tuli ja muutti paljon. Ensin viikko viikolta ja sitten päivä päivältä ja nyttemmin tunti tunnilta. Tuntuu kuin eläisimme keskellä absurdia, mielikuvituksen tuottamaa scifielokuvaa. Seuraamme live-lähetyksiä ympäri maailmaa ja saamme valtavan määrän informaatiota, olemme hetkessä…vihdoinkin.

Suomessa janosimme hallituksen toimia ja kun ne sitten vihdoin tulivat, aloimme kyseenalaistaa niitä, ehkä hieman yllättäenkin. Se kuuluisa talvisodan henki nosti päätään eikä välttämättä parhaimmalla mahdollisella tavalla. Kurittomat vanhukset ja koronankarkotusbileet nousivat otsikoihin ja alkoivat herättää pahennusta välinpitämättömällä käytöksellään!

Ihmisten yhteinen huoli viruksen leviämisestä on kerännyt kansakunnat toimimaan yhdessä, kenties paremmin, näkyvämmin ja rohkeammin kuin koskaan ennen tässä laajuudessa. Lähimmäisenrakkaus, välittäminen, huolehtiminen, empatia ja me-henki ovat niitä arvoja, joita nyky-yhteiskuntamme on peräänkuuluttanut jo vuosia.

Ihmisten itsekkyys on ollut surullista ja häpeällistä.

Koko maailma pysähtyi. Ja sitten alkoikin tapahtua.

Uutisvirran keskelle lävähti kuva Venetsian kirkasvetisistä kanaaleista, joissa delfiinit uiskentelevat ja moniin vuosikymmeniin on mahdollista nähdä pohjaan asti. Tieto Milanon keskustan ilmanlaadun paranemisesta oli niin ikään valoisa ja yllättävä. Voiko tämä olla mahdollista? Muutama kuukausi on kulunut ”alas ajetussa” yhteiskunnassa ja selvät merkit saasteettomuudesta oli jo nähtävissä, ihan konkreettisesti. Näinkö helposti, loppujen lopuksi, se sitten olikin mahdollista? 

Vihdoin suurkaupunkien ilmanlaatumittarit ovat päässeet loistamaan vihreää valoa.

Ihmisten välittäminen alkoi myös loistaa. 

Milleniaaleilla oli nyt vuoro astua esiin kekseliäänä, empaattisena ja toimivana joukkona. Niin paljon kuin heitä olikin parjattu babyboomer-sukupolvien johdosta, ottivat he aseikseen sosiaalisen median ja yhteisöllisyyden voimavarat ja näyttivät, kuinka toimii vastuullinen, toisistaan välittävä ja ympäristöstään huolta kantava uusi sukupolvi. Ei kulunut kuin tunteja hallituksen ilmoituksesta Suomen siirtymisestä poikkeusoloihin, kun jo nämä laiskoiksi loisiksi haukutut nuoret olivat laittaneet liikkeelle monia konkreettisia toimia omissa kanavissaan. Esimerkkinä mm. kuinka ruoka-ja lääkehuoltoa voisi toimittaa kerrostaloissa yksineläville vanhuksille. Ja sana levisi kulovalkean tavoin. Ketään ei jätetä yksin! Selviämme tästä yhdessä! Kuulostaako talvisodan hengeltä? 

Kalentereiden tyhjentyminen, etätyön järjestyminen, kotoilu, läheisille puhelu päivässä ovat nyt totta. Yhtäkkiä onkin aikaa siivota hyllyt, järjestellä vanhat valokuvat, katsella elokuvia, ottaa esiin maalit tai lankakerät ja toteuttaa luovuuttaan. Nautimme ja saamme energiaa taiteesta, käsitöistä ja askartelusta. Pakon sanelemana vihdoin downsiftaamme ja nautimme läheisistämme sekä kiireettömyydestä. Karsimme kaiken turhan elämästämme ja kiinnitymme elämän perusasioihin. Tyydymme vähempään, riittää kunhan syksyllä on perunaa laareissa, edes jotain niin kyllähän sitä pärjätään.

Tähän aikaan vuodesta on yleensä meillä kiireisin ja stressaavin aika: näyttelyiden valmistelua, oheistuotteiden suunnittelua ja tilausten tekemistä. Avajaisiin liittyvät järjestelyt ovat hektisimmillään juuri kuukautta kahta ennen näyttelyn alkamista. Tämä vuosi on minun juhlavuoteni täyttäessäni 50 vuotta. Olemme työskennelleet tässä kahden hengen yrityksessä mieheni kanssa jo kohta kolmekymmentä vuotta. Mieheni, Reijo 74v, kuuluu riskiryhmään ikänsä ja astmansa vuoksi ja on nyt kotikaranteenissa. Tänään hän kertoi, ettei enää stressaa kesänäyttelystä Punkaharjulla, ei valvo ja murehdi öitään eikä kärsi poltteesta vatsassaan. Vallitseville olosuhteille emme voi mitään, on vain sopeuduttava. Ja toistamme yhdessä voimalauseen, josta on tullut kaikkien yhteinen koronasanoma: olemme kaikki samassa veneessä!

Taiteilijana olen hyvin herkkä aistimaan tilanteita ja tunnelmia, haluan nähdä asioissa aina sen paremman puolen.

Olen viime päivinä valjastanut luovuutta voimavaraksi ja miettinyt mitä itse voisin tehdä helpottaakseni ihmisten selviytymistä kotikaranteeneissaan. Taiteen voima on suunnaton ja sen haluaisin välittää kaikille. Jälleen kerran sosiaalinen media tarjoaa sillekin mahdollisuuden. Voin laittaa kuvia ateljeesta, maalata live-lähetyksissä, kertoa tarinoita teosten synnystä ja myydä taidetta ja olla vuorovaikutuksessa ilman fyysistä kontaktia virusvapaasti netin välityksellä.

Vaikka on hienoa, että nyt elämme hetkessä, niin väistämättä ajatukset kiitävät jo tulevaan. Muuttaako tämä ihmisten arvomaailmaa pysyvästi? Pystymmekö oppimaan tästä kriisistä edes jotain? Onko paluu entiseen vääjäämätön tosiasia? Jokaisen meistä on avattava mielemme arvoille, jotka loppujen lopuksi ovat ne kaikkein tärkeimmät elämässämme. Läheiset ihmissuhteet, terveys ja ympäristö, jossa haluamme elää. Näemmekö nyt vihdoin puhtaan luonnon merkityksen ja olemmeko valmiit jatkamaan ponnisteluja puhtaamman ilmaston puolesta. Muuttaako tämä kulutustottumuksiamme pysyvästi? Mietimmekö tulevaisuudessa mikä on ekologisempi vaihtoehto ja vähemmän ympäristöä kuormittavaa. Saako rakas Itämeremme kokea saman mahdollisuuden kuin Venetsian kanaalit?

#staysafe #yhdessäselviämme

Palaa otsikoihin