Kansalainen, oletko suojeltava vai turvallisuuden tuottaja?

Pulloposti 36
Heljä Ossa
Research Fellow
London School of Economics and Political Science

Pelotepolitiikka elää renessanssia. Kylmän sodan jälkeisessä maailmassa pelote menetti merkitystään, mutta on palannut rytinällä kansainvälisen politiikan debatteihin ja käytäntöön viimeistään Ukrainan sodan myötä. Myös Suomessa Venäjän hyökkäyssota ja sitä seurannut Nato-jäsenyys on nostanut pelotteen yhdeksi keskeisimmistä turvallisuus- ja puolustuspoliittisista käsitteistä.

Pelotestrategiat ovat perinteisesti perustuneet sotilaalliseen voimaan ja ennen kaikkea ydinaseiden luomaan uhkaan. Erilaisten hybridiuhkien ja sodan ja rauhan välisen rajan hämärtyessä pelotteen käsite on kuitenkin laajentunut. Pelotetta tarkastellaan nykyään kokonaisvaltaisesti niin sotilaallisesta, taloudellisesta, poliittisesta kuin sosiaalisesta näkökulmasta.

Yksi tällainen näkökulma pelotteeseen on siviilivalmius, joka tarkoittaa kansalaisten turvaamista monialaisen viranomaisyhteistyön kautta. Onko siviilivalmius ennen kaikkea yhteiskunnan resilienssin ylläpitämistä vai voiko sillä olla myös pelotevaikutusta? Entä millainen rooli yksittäisillä kansalaisilla ja laajemmalla kansalaisyhteiskunnalla on turvallisuuden tuottamisessa? Millaisia rooleja siviileille asetetaan ja missä määrin siviilit voivat ylipäätänsä olla vastuussa kansallisesta turvallisuudesta ja yhteiskunnan resilienssistä?

Näitä kysymyksiä on mielenkiintoista tarkastella kahden yllättävän erilaisen esimerkin, Puolan ja Suomen, kautta. Sekä Puola että Suomi sijaitsevat maantieteellisesti Naton itäisellä laidalla ja Venäjä on molempien pääasiallinen turvallisuusuhka, minkä vuoksi maille on muodostunut etulinjan valtion identiteetti. Tästä huolimatta Puolassa ja Suomessa suhtaudutaan siviilivalmiuteen ja resilienssiin hyvin eri tavoin. Yksi suurimmista eroista Puolan ja Suomen strategisissa kulttuureissa onkin kansalaisyhteiskunnan rooli turvallisuudessa.

Puolassa on vaikean historian myötä syntynyt pitkä vastarinnan perinne, mutta se ei ole konkretisoitunut vahvaksi siviilitoimijuudeksi turvallisuudessa. Siviilikapasiteetti on Puolassa matala ja siksi myös kansalaisyhteiskunnan rooli turvallisuudessa ja resilienssissä on vähäinen. Sen sijaan Puola nojaa vahvasti asevoimiinsa ja asevoimat onkin ensisijainen turvallisuuden tuottaja. Esimerkiksi vuoden 2024 suurtulvissa Puolan armeijalla oli keskeinen rooli pelastusoperaatioissa ja sotilaat myös vartioivat tulva-alueita ryöstelyn varalta.

Suomessa siviilivalmiutta on harjoiteltu jo kauan ennen kuin se oli ”trendikästä”, vaikka käsitteenä siviilivalmius onkin jäänyt Suomessa kokonaisturvallisuusmallin jalkoihin. Varautuminen ja valmius eri tasoilla, myös siviilipuolella, ovat juurtuneet kokonaisturvallisuusajatteluun, joka hallitsee suomalaista varautumiskeskustelua ja -käytäntöä. Siviilivalmiudesta puhutaan kuitenkin jatkuvasti enemmän myös Suomessa.

Suomessa kansalaiset eivät ole vain turvallisuuden ja varautumisen kohteita, vaan aktiivisia turvallisuuden tuottajia. Kansalaisilla nähdään olevan arvokkaita taitoja ja tietoa, jotka muodostavat resilienssin perustan. Valmius nähdään Suomessa kansalaistaitona, jota jokaisen tulisi kehittää. Tätä tarvetta varten perustettiin Maanpuolustuskoulutus ry 1990-luvun alussa. Valtakunnallisia maanpuolustuskursseja on puolestaan järjestetty aina 1960-luvulta asti, ja ne ovat tuoneet yhteiskunnan eri sektoreiden edustajia ainutlaatuisella tavalla yhteen. Yksittäinen kansalainen puolestaan voi varautua erilaisiin häiriö- ja kriisitilanteisiin esimerkiksi hiljattain julkaistun varautumisoppaan avulla.

Suomen ja Puolan keskeinen ero liittyy työnjakoon. Puolassa valtio ja armeija suojelevat, kansalaiset ovat suojeltavia. Kansalaisten rooli on siis huomattavasti passiivisempi kuin Suomessa, jossa myös kansalaisilta odotetaan aktiivista varautumista. ”Suomen malli” heijastuu myös 2024 julkaistussa EU:n varautumis- ja valmiusraportissa eli niin sanotussa Niinistö-raportissa. Raportissa yksittäisille kansalaisille annetaan huomattavan paljon vastuusta resilienssin ja valmiuden luomisessa ja ylläpitämisessä.

Vahva siviilivalmius, korkea yhteiskunnallinen resilienssi ja toimintakykyiset kansalaiset ovat entistä tärkeämpi osa ”kovaa turvallisuutta” ja jopa pelotetta. Nämä eivät kuitenkaan synny itsestään vaan vaativat pitkäjänteisiä investointeja koulutukseen ja monimuotoiseen kansalaisyhteiskuntaan. Siviilitoimijoille ja yksittäisille kansalaisille ei voida antaa pelkkää vastuuta ilman riittäviä resursseja ja todellisia edellytyksiä toteuttaa heille annettuja tehtäviä. On myös tärkeää muistaa, että resilienssin ja siviilivalmiuden kannalta monet tärkeimmät tekijät, kuten yhteenkuuluvuuden tunne ja yhteiskunnallinen luottamus, eivät ole ostettavissa rahalla vaan vaativat toteutuakseen aivan toisenlaisia, pitkäaikaisia toimia.

Kolumni edustaa kirjoittajan näkemystä, mikä ei välttämättä vastaa Centrum Balticumin kantaa.

Palaa otsikoihin