Itämeren suojelu kompuroi

Pulloposti nro 45
Sampsa Vilhunen
Meriohjelman päällikkö
WWF

Positiivisuuden nimissä on todettava, että Itämeren suojelussa on jo pitkään menty kaikilla rintamilla oikeaan suuntaan. Vauhti ei vain päätä huimaa. Suomi on huonoista paras.

Kuluva vuosi on valitettavasti osoittanut, että Itämeren suojelun todellinen tahtotila on toinen mitä juhlapuheista uskoisi. On Itämeren tulevaisuuden kannalta isoja asioita, kuten yhteinen maatalouspolitiikka, jossa vesiensuojelu tuntuu Euroopassa edelleen olevan suurempi huolenaihe kuin vesistöjen huono tila. Risteilijäalusten jätevedet ovat kokonaisuuden kannalta pieni ongelma, mutta moraalisesti aikamoinen epäkohta, joka sekin saa osakseen lähinnä toimenpideaikataulun venytystä.

Itämeren rehevöitymisen kannalta erittäin merkittäviä ”uusia” päästölähteitä paljastuu edelleen. Ensin nekin pyritään kieltämään, eikä HELCOMin viralliselle Hot Spots -listalle niitä jatkossakaan haluta lisätä.

HELCOMin ministerikokouksessa Kööpenhaminassa lokakuussa Venäjä kyykytti muita sopimusosapuolia ja sai läpi tahtonsa luopua jo aikaisemmin sovitusta Itämeren maiden yhteisestä aloitteesta laivaliikenteen typenoksidi-päästöjen leikkauksessa. “We might be in the minority, but that doesn’t mean that we are not right”, oli Venäjän delegaation perustelu. Käytäväkeskusteluissa aprikoitiin, halusiko Venäjä näyttää, ettei se leiki kenenkään kanssa, jos sen silmille aletaan ympäristöasioissa hyppiä.

Puola taas sai läpi vaatimuksensa, jonka mukaan maakohtaiset ravinnepäästöleikkaukset ovat sen kohdalla ainoastaan ”viitteellisiä”. Puolalainen WWF-kollega vain nauroi, kun viime viikolla kysyin, tietääkö hän koska Puola aikoo virallisesti hyväksyä ravinneleikkausluvut… Mitä tämä tarkoittaa Itämeren suojelulle? No, Puolan osuus tarvittavista leikkauksista on 60 prosenttia, joten Itämeren tilan parantamisen tavoitteisiin voidaan karkeasti todeta päästävän vain 40-prosenttisesti ilman Puolan osallistumista. Melkoista.

On hyvin vanhanaikaista nähdä Itämeren suojelu edelleen lähinnä kustannuksena. Itämeren tilan myönteinen kehitys toisi vuoteen 2030 mennessä jopa 550 000 uutta työpaikkaa siihen verrattuna, että meren tila heikkenisi.

Mikä herättäisi muutkin kuin ympäristöministerit vanhoista käsityksistään?

Onneksi Itämerta voi suojella vapaaehtoisuuteenkin perustuen: se voi tarkoittaa vaikkapa maatalouden harjoittamista vaatimuksia ympäristöystävällisemmin, talkootyötä saaristoluonnon hyväksi, tai rantaöljyntorjuntaa.

Vapaaehtois- ja järjestötyö voi auttaa pelastamaan kokonaisia lajeja, näinhän on käynyt merikotkalle. Ei tarvitse olla maaginen ennustajaeukko, että osaa nähdä meritaimenen ja lohen seuraavina Itämeren ”pelastettuina” lajeina. Eduskunta oli historiallisesti yksimielinen siitä, että Suomen tulee ajaa EU:ssa lohen tieteelliseen suositukseen perustuvia kalastuskiintiöitä. Vielä kun tämä hieno tahtotila saataisiin realisoitumaan lopullisissa päätöksissä. Meritaimenen suojelun tiukentamisesta kalastusrajoituksin on löydetty yhteisymmärrys Suomen kansallista lohistrategiaa valmistelevassa laajapohjaisessa työryhmässä. Uhanalaisten kalojen suojelu tiukkenee vuodenvaihteessa, kun mm. alamitat nousevat.

Uusiakin uhkia on valitettavasti tiedossa: nyt on alettu herätä muovijätteen vaikutukseen Itämeressä. Todelliset kauhukuvat tulevat muilta maailman meriltä. Osa muovista on mikroskooppista, esimerkiksi fleece-kankaiden pesusta eliöihin päätyvää haitta-ainetta.

Töitä on siis paljon, mutta aiheet ovat onneksi mielekkäitä ja saavutetut pienetkin edistysaskeleet palkitsevia!

Kolumni edustaa kirjoittajan omaa näkemystä.

Pulloposti 45/2013

Palaa otsikoihin