Epävakauden aika: onko Kaliningrad seuraava konfliktialue?

Pulloposti 11
Timo Hellenberg
Valtiotieteiden tohtori ja kansainvälisen kriisinhallinnan asiantuntija

Venäjän sotilaallinen kehitys Itämeren alueella on alkanut elää sitä mukaa kun Ukrainan rintamatilanne on siirtynyt kuluneen vuoden myötä staattiseen vaiheeseen.  Satelliittikuvat ovat paljastaneet merkittävää infrastruktuurin laajentamista ja rakennustoimintaa useissa Venäjän sotilastukikohdissa, Suomen, Baltian maiden ja Puolan läheisyydessä. Näihin kehityksiin kuuluvat uudet kasarmit, ajoneuvovarastot ja harjoitusalueet, mikä osoittaa valmisteluja joukkojen nopeaan lisäämiseen.

Samalla kun Liettua ja Puola lisäävät linnoitettuja alueita rajaseudullaan on Venäjä päivittänyt sotilaallisia kykyjään Kaliningradin alueella, mikä toimii strategisena pisteenä voiman projisoinnissa Itämeren alueelle. Sen edeltäjä ”Königsberg” (Kuninkaanvuori) perustettiin vuonna 1255 osana Pohjois-Euroopan ristiretkiä, kun Saksalainen ritarikunta vakiinnutti asemiaan Itämeren kaakkoisrannikolla. Ritarikunnan hallinto kesti vuoteen 1525, jolloin suurmestari Albrecht von Brandenburg-Ansbach sekularisoi ritarikuntavaltion ja perusti Preussin herttuakunnan, joka oli aluksi Puolan kruunun alainen läänitys. Tästä eteenpäin Königsbergistä tuli Preussin poliittinen ja kulttuurinen ydin, ja sen kautta kehittyi myöhemmin Preussin kuningaskunta ja lopulta keskeinen osa Saksan valtiohistoriaa. Toisen maailmansodan jälkeen kaupunki liitettiin Neuvostoliittoon ja nimettiin Kaliningradiksi, josta on tullut yksi Venäjän federaation merkittävimmistä sotilaallisista tukialueista. Historiallinen jatkuvuus on ilmeinen: kuten ritarikunnalle ja Preussille aikanaan, myös nyky-Venäjälle Kaliningrad merkitsee etulinjan tukikohtaa, jonka avulla hallitaan Itämerta, vaikutetaan Pohjois-Euroopan turvallisuuteen ja luodaan sotilaallinen ulottuvuus Nato-maiden väliin. Kaupungin perustamisen alkuperäinen strateginen logiikka elää näin edelleen, vaikka valtio ja ideologia ovat vaihtuneet – ja sen puolustuksellinen ilmansuunta vaihtunut.

Vierailin viimeksi huhtikuussa 2002 Kaliningradissa osana Suomen ja Venäjän tiede- ja teknologiayhteistyökomission yhteiskuntatieteiden työryhmän lähialuematkaa. Matkan painopiste oli alueen yliopistojärjestelmään tutustuminen sekä ulkomaisten investointien aseman ja kehitysnäkymien arviointi. Vierailun aikana jäi erityisesti mieleeni Venäjän presidentin hallinnon Luoteis-Venäjän toimiston varajohtaja Andrey G. Stepanov, joka korosti Kaliningradin olevan erottamaton osa Venäjän federaatiota. Kun keskustelu kääntyi Liettuan lähestyvään EU-jäsenyyteen ja siitä mahdollisesti seuraaviin rajajärjestelyihin, Stepanov torjui ajatuksen poikkeusratkaisuista jyrkästi todeten, että Kaliningradin rajakysymyksiä ei voida ratkaista erityisjärjestelyin, sillä niiden vaikutukset saattaisivat levitä Venäjällä laajemmalle kuin syöpä. Samaan aikaan aluehallinnon puheenjohtaja Vladimir A. Nikitin maalasi meille optimistisemman tulevaisuuskuvan korostaen, että Kaliningradia odottaa lupaava kehitys, joka perustuu sekä venäläiseen mentaliteettiin että presidentti Vladimir Putinin vuonna 2001 esittämiin linjauksiin alueen kehittämisestä sillaksi Euroopan ja Venäjän välille. Retrospektiivisesti katsottuna matkan merkittävin – ja huolestuttavin – havainto oli kuitenkin vierailu suljetussa Baltijskin laivastotukikohdassa, jossa saimme epäsuoraa mutta uskottavaa tietoa alueella sijaitsevasta kemiallisten ja muiden vaarallisten aineiden (CBRN) infrastruktuurista, jonka olemassaoloa ei tuolloin virallisesti tunnustettu.

Kysymys siitä, voiko Kaliningrad muodostua seuraavaksi idän ja lännen konfliktialueeksi Itämerellä, on siis täysin perusteltu. Se oli myös mielessäni vetäessäni vuotuista kriisinhallintaharjoitusta Suomen suurlähetystön henkilökunnalle Vilnassa. Todennäköisempää on, että Kaliningradista tulee pitkäkestoisen vastakkainasettelun ja hallitun eskalaation keskus, jossa sotilaallinen voima, poliittinen painostus ja monialainen vaikuttaminen kietoutuvat toisiinsa. Kaliningradin merkitys perustuu ennen kaikkea sen poikkeukselliseen maantieteeseen. Se on Venäjän erillisalue keskellä Nato-maita, ilman maayhteyttä emämaahan. Tämä tekee alueesta yhtä aikaa sotilaallisesti erittäin vahvan ja strategisesti haavoittuvan. Venäjä on vuosien ajan rakentanut Kaliningradista Itämeren sotilaallista tukikohtaa, johon on keskitetty pitkän kantaman ilmatorjunta- ja ohjusjärjestelmiä, merivoimia sekä elektronisen sodankäynnin kykyjä. Näiden avulla Venäjä on pyrkinyt luomaan niin sanotun A2/AD-kuplan (Anti-Access / Area Denial), eli sotilaallisen kokonaisuuden, jolla se voi estää vastustajan pääsyn alueelle ja rajoittaa tämän toimintaa siellä sekä uhata ilmatilaa, meriliikennettä ja kriittistä infrastruktuuria laajasti Itämeren alueella.

Tilanne on kuitenkin muuttunut ratkaisevasti. Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyys on tehnyt Itämerestä käytännössä liittokunnan sisämeren. Tämä on heikentänyt Kaliningradin aiempaa strategista etulyöntiasemaa ja muuttanut alueen luonnetta: se ei ole enää hyökkäyksen tukialusta, vaan yhä enemmän eristetty etulinjan linnake, jonka puolustaminen on Venäjälle logistisesti ja poliittisesti kallista.

Juuri tästä syystä Kaliningrad ei todennäköisesti ole se paikka, jossa avoin sota alkaisi. Suora sotilaallinen yhteenotto merkitsisi välitöntä Nato–Venäjä-konfliktia, ja Venäjä tiedostaa alueen rajallisen kestokyvyn pitkään konfliktiin. Sen sijaan Kaliningrad sopii erinomaisesti uhkakuvien tuottamiseen ilman perinteistä sodankäyntiä. Alueen kautta voidaan harjoittaa painostusta, signaloida eskalaatiovalmiutta ja sitoa Naton resursseja jatkuvaan valvontaan ja varautumiseen.

Erityinen riskipiste tässä kokonaisuudessa on Suwalkin käytävä Puolan ja Liettuan välillä. Kaliningradin ja Valko-Venäjän väliin jäävä kapea maakaistale on Baltian maiden ainoa maayhteys muuhun Natoon. Vaikka Suwalkin käytävä ei ole automaattinen konfliktin sytyke, se on strateginen vipu, jota Venäjä voi käyttää kriisitilanteissa poliittiseen ja sotilaalliseen painostukseen.

Johtopäätökseni on tämä: Kaliningradista voi tulla Itämeren seuraava suuri jännitekeskittymä, mutta sen merkitys ei ratkea yhdessä taistelussa kuten muinoin varhaisella keskiajalla. Kyse on pitkästä pelistä, jossa ratkaisevaa on pelotteen uskottavuus, jatkuva tilannekuva ja eskalaation hallinta.

Kaliningrad pysyy hallittavana riskinä vain, jos länsi kykenee pitämään alueen sotilaallisesti eristettynä mutta poliittisesti “hiljaisena”. Tämän epäonnistuessa Kaliningradista voi nopeasti tulla Itämeren turvallisuuskriisin symbolinen ja operatiivinen keskipiste. Lopulta Kaliningrad on testi sille, pystyykö Eurooppa hallitsemaan sotilaallista uhkaa rakenteellisen pelotteen avulla – ilman että se eskaloituu sodaksi.

Kolumni edustaa kirjoittajan näkemystä, mikä ei välttämättä vastaa Centrum Balticumin kantaa.

Palaa otsikoihin