Casus belli – Venäjän hyökkäyssodan syistä

Pulloposti 75
Mikko Kinnunen
Suurlähettiläs, Etyjin puheenjohtajan erityisedustaja Ukrainassa

Väitteet joiden mukaan ”Ukraina kieltäytyi Minskin sopimusten toimeenpanosta” samoin kuin syytteet nk. Luhanskin ja Donetskin kansantasavalloissa tapahtuneesta kansanmurhasta eivät ole todellisia syitä Euroopan suurimmalle sodalle sitten toisen maailmansodan. Eikä myöskään ”tarve denatsifikaatiolle”, joka valheellisuutensa lisäksi on haitallinen ja vaarallinen. Sota totuutta vastaan: Venäjällä on tarve muuttaa ja lisätä esittämiään sodan perusteita, koska oman valinnan pohjalta käynnistetty sota on laiton eikä se ole mennyt tavoitteiden mukaisesti.

Nykyisen Ukrainan alueella käydyt sodat ovat aiemminkin heijastuneet Itämeren alueelle. Krimin sodan aikana 1850-luvulla Itämeri oli sivunäyttämö, kun liittolaiset Iso-Britannia ja Ranska laajensivat sotatoimia Krimiltä ja Mustaltamereltä Itämerelle painostaakseen Venäjää. Ison-Britannian ja Ranskan sota-alusten ampumat 20 00 ammusta vaurioittivat pahoin Suomenlinnaa, englantilaiset ja ranskalaiset joukot tuhosivat Venäjän Ahvenanmaalle rakentaman massiivisen Bomarsundin linnoituksen, Ahvenanmaa demilitarisoitiin kansainvälisellä sopimuksella.

Krimin valtaus ja laiton liittäminen sekä Venäjän keskeinen osuus Itä-Ukrainaan liittyneessä konfliktissa heijastui vuodesta 2014 alkaen välittömästi turvallisuuspoliittisena epävakautena Itämeren alueelle. Vastauksena Venäjän toimille alueen valtiot lisäsivät panostusta turvallisuuteensa, Nato voimisti läsnäoloaan ja EU asetti sanktioita. Venäjän helmikuussa 2022 käynnistämä uusi, täysimittainen hyökkäyssotasota on jälleen heikentänyt Euroopan turvallisuutta ja vakautta – samalla kun EU- ja Nato-maiden yhtenäisyys on lisääntynyt ja Yhdysvaltojen rooli Euroopan turvallisuudessa on taas kerran korostunut. Aina kun Venäjä on osallisena suuressa aseellisessa konfliktissa, heijastuu tämä Suomen turvallisuuspoliittiseen asemaan sekä usein myös Suomen omiin valintoihin: keväällä 2022 Suomi ja Ruotsi tekivät päätökset Nato-jäsenyyden hakemisesta.

                                                                     ***

Toimin Etyjin puheenjohtajan viimeisenä erityisedustajana, ryhmän puheenjohtajana, kolmikantaisessa kontaktiryhmässä (Trilateral Contact Group, TCG). TCG sekä sen neljä alatyöryhmää olivat Ukrainan ja Venäjän välinen tiivein neuvottelualusta vuosina 2014-2022 ja siten keskeinen diplomaattinen näyttämö sekä osa laajempaa status quo’ta, joka päättyi Venäjän uuteen sotaan. TCG toimi läheisessä yhteistyössä Normandian formaatin (N4) kanssa. TCG ja N4 olivat osa Minskin prosessia, jonka  tehtävänä oli tukea Minskin sopimusten toimeenpanoa Itä-Ukrainaan liittyneen konfliktin ratkaisemiseksi. [1] TCG:n ja N4:n työ päättyi 24.2.2022, Minskin prosessiin tai kolmikantaryhmään ei ole paluuta.

Erityisedustajana tehtävänäni oli toimia puolueettomana ja tasapuolisena välittäjänä.  Enää tätä tarvetta ei ole. Siinä missä kaikkien neuvotteluosapuolten toimintaa on aikanaan syytä arvioida kriittisesti, kritisoin tässä lähinnä Venäjää. Ukraina on suuren, laittoman hyökkäyssodan uhri ja ansaitsee nyt tukemme.

Olen seurannut työni pohjalta läheisesti kysymystä sodan perusteista eli yhtäältä siitä, miksi Venäjä käynnisti sodan ja toisaalta sitä, mitä syitä Venäjä itse esittää ”sotilaalliselle erityisoperaatiolleen”. ”Operaatiolle”, joka on toisen maailmansodan jälkeisen Euroopan suurin ja verisin sota. Venäjän useimmin esittämistä sodan syistä monet kytkeytyvät TCG:n työhön: Venäjän mukaan Ukraina esti tai sabotoi Minskin sopimusten toimeenpanoa; Venäjä käytti kaikki diplomaattiset keinot loppuun asti, mutta Ukraina ”ei jättänyt meille (=Venäjä) muuta vaihtoehtoa kuin käynnistää sotilaallinen erityisoperaatio”; Venäjän tuli suojella kahta ns. kansantasavaltaa sotilaalliselta hyökkäykseltä, jota Ukraina oli välittömästi käynnistämässä. Minskin sopimusten eri elementeistä – alkaen kaikissa ensimmäisenä listatusta pysyvästä tulitauosta – ei valitettavasti koskaan toimeenpantu täydellisesti yhtäkään. Mutta tästä ei kokemukseni mukaan ole mahdollista tai oikeudenmukaista syyttää yhtä neuvotteluosapuolta eikä tämä myöskään voi olla syy sodalle. Minskin sopimusten sisältö on yksi asia. Samalla molemmilla osapuolilla Ukrainalla ja Venäjällä oli omia näkemyksiä siitä, miten Minskin sopimukset tulisi toimeenpanna – se ettei Venäjän ajamasta tulkinnasta ollut yksimielisyyttä, ei tarkoita Minskin sopimusten sabotointia. TCG- ja N4-neuvotteluja olisi voinut jatkaa.

Kuusi päivää ennen sodan käynnistämistä, 18.2., Venäjä viittasi ”Ukrainan välittömään hyökkäysuhkaan” ja ilmoitti näyttävästi julkisuudessa käynnistävänsä välittömästi 700 000 siviilin evakuoinnin kahdesta ns. kansantasavallasta – lähes 25% näiden kokonaisväestöstä.  Kysymys tämän uhkakuvan todenmukaisuudesta – ja esitetyn toimenpiteen tavoitteista – nousi heti keskusteluun. Etyjin SMM-operaatio ei ollut päivittäisessä partioinnissaan havainnut kontaktilinjan ympärillä uusia merkittäviä kalusto- tai joukkokeskittymiä, näyttöjä hyökkäysvalmisteluista ei ollut. Etyjin johto paheksui tiedotteessaan Venäjän hyökkäysuhkaväitteitä koskevaa disinformaatiota. Sodan käynnistämispäivänä presidentti Putin perusteli sotaa toteamalla ”Venäjän täytyvän lopettaa hirmuteot, miljoonien ihmisten kansamurha Donbassissa”. Maaliskuussa Haagin kansainvälinen tuomioistuin totesi, ettei Venäjän väittämästä kansanmurhasta Itä-Ukrainassa ollut todisteita eikä tämä väite ole sodan oikeutus. Tuomioistuin kehotti Moskovaa lopettamaan välittömästi hyökkäyksensä Ukrainaan.

Voi arvioida, ettei Venäjä saavuttanut tavoitteitaan TCG:ssä tai N4:ssä, mutta tämä ei ollut tärkein syy sodalle. Ukrainaa ajatellen merkittävämmät syyt liittyivät siihen, että Venäjä menetti koko ajan otettaan maasta. Venäjän pitkään käytössä olleet painostuskeinot eivät enää toimineet. Venäjän vaikutus väheni Ukrainan tiedonvälityksessä ja yleisessä mielipiteessä, politiikassa sekä kirkossa ja uskonnollisessa elämässä. Ukrainan taloudelliset kehitysnäkymät alkoivat olla Venäjää paremmat. Ukraina reformoi asevoimiaan, Ukrainan ulko- ja turvallisuuspoliittinen yhteistyö länsimaiden kanssa lisääntyi – jälkimmäinen paljon myös Venäjän omien sotilaallisten toimien seurauksena.

Casus belli – Venäjän esittämät sodan perusteet – on osoittautunut muuttuvaksi käsitteeksi. Venäjä esittää jatkuvasti uusia syitä sille, miksi ”sotilaalliselle erityisoperaatiolle ei ollut vaihtoehtoa”. Tämä liittyy mm. siihen, että Venäjän käynnistämä suuri sota oli lopultakin Venäjän itsensä valinta ja että hyökkäyssota on sekä kansainvälisen oikeuden että Venäjän rikoslainsäädännön vastainen sekä siihen, ettei sota ole mennyt Venäjän kaavailujen mukaan. Tarve varsinkin kotiyleisölle suunnatuille ”vaihtoehtoisille totuuksille” kasvaa. Venäjän ulkopuolelta katsottuna tilanteessa näyttäisi olevan samanlaisia piirteitä kuin MH17-lennon alas ampumisessa tai Skripalien myrkytyksessä: useilla eri selityksillä pyritään loputtomaan relativismiin, useiden totuuksien luomiseen ja asian ytimen sekä syy-seuraussuhteiden hävittämiseen. Paitsi Ukrainaa, Venäjän onkin esitetty käyvän sotaa myös totuutta vastaan [2].

Venäjän niin ikään sodan keskeisenä perusteluna esittämä ”tarve denatsifikaatiolle” on erityisen haitallinen ja julma teema systemaattisessa disinformaatiossa. Sodanaikainen propaganda on yksi asia, joka liittyy kaikkiin sotiin ja osapuoliin. Mutta tässä on kyse eri asiasta eli räikeästä, kiihdytetystä pitempiaikaisesta viholliskuvan luomisesta, jonka juuret juontuvat vähintäänkin oranssin vallankumouksen (2004-2005) aikaiseen Venäjän johdon pettymykseen siitä, että presidentiksi valittiin Viktor Juštšenko. Venäjän joukkotiedotusvälineistä välittyvän kuvan mukaan Ukrainassa, maan poliittisessa johdossa sekä mm. asevoimissa olisi erittäin suuri määrä natseja. Käytännössä argumentti on tulkittavissa niin, että se Ukraina tai se kasvava enemmistö ukrainalaisista, ketkä eivät halua olla osa Venäjää, ovat Venäjälle ”neonatseja”. Tätä kautta ”denatsifikaatio” on melko läheinen termi venäläistämiselle, russifikaatiolle. Tämä ulkopuolisista käsittämättömältä kuulostava Venäjän narratiivi on vakava asia: natsi- ja denatsifikaatiotermien käyttö historiallisine konnotaatioineen epäinhimillistää kohdettaan, se voi alentaa kynnystä sotarikoksille, termillä voidaan pyrkiä perustelemaan esimerkiksi poliittisen johdon eliminointia.

Palaa otsikoihin