Itämeren alueen yhteistyössä eletään parhaillaan todellista buumivaihetta. EU:n Itämeri-strategia on tuonut Itämeri-asiat vahvasti EU:n agendalle, ja alueesta on muodostumassa alueellisen yhteistyön mallialue laajenevan EU:n muille makroalueille. Itämeren suojelu nauttii suurempaa poliittista ja julkista kiinnostusta ja tukea kuin koskaan aiemmin. 2000-luvun alkuvuosina alueesta on muodostunut yhä integroituneempi talousalue, jolla on vahvat sisäiset kauppa- ja investointivirrat. Talouskriisikin voi jopa vain vahvistaa pienten maiden Itämeren alueen yhteistyötä pakottaessaan maat entistä tiiviimpään taloudelliseen yhteistyöhön - ”neighbourhood matters”, kuten korostettiin vuoden 2007 Baltic Development Forumin erinomaisessa vuosittaisessa Itämeren alueen State of the Region –talouskatsauksessa.

Nord Stream –hanke koettelee Itämeren alueen poliittista yhtenäisyyttä, mutta samalla korostaa alueen poliittis-taloudellisessa merkitystä Euroopassa ja erityisesti sen roolia EU-Venäjä –yhteistyön tärkeimpänä viitekehyksenä ja testikenttänä. Venäjän roolista onkin muodostunut tämän päivän Itämeri-yhteistyön keskeinen haaste.

EU:n Itämeri-strategia, ja eurooppalainen alueellinen yhteistyö ylipäätään, korostaa projekti- ja ohjelmavetoista toimintaa. EU:n Itämeri-strategian toimintasuunnitelma esittelee vaikuttavan kattauksen ehdotuksia Itämeren alueen painopisteprojekteiksi strategian kaikilta teema-alueilta – ympäristöstä, taloudesta, saavutettavuudesta ja turvallisuudesta. Kaikkien näiden teemojen osalta Venäjällä on tärkeä rooli liittyen sekä alueen ongelmiin että mahdollisuuksiin. EU:n Itämeri-strategia jättää Venäjän Itämeri-osallistumisen Pohjoisen ulottuvuuden politiikan varaan. Ympäristöyhteistyössä tämä toimii hyvin Pohjoisen ulottuvuuden ympäristökumppanuuden kautta – mutta siinäkin lähinnä vain isojen infrahankkeiden osalta. Liikenteessä ja logistiikassakin on viriämässä uutta sisältöä Pohjoiselle ulottuvuudelle. Kaikkien muiden teemojen osalta Venäjän Itämeri-osallistuminen on kuitenkin tällä hetkellä erittäin vaatimattomalla tasolla.

Venäjä itse on tehnyt sen Itämeri-osallistumisen puolesta puhumisen vaikeaksi jättäytymällä ulos EU:n naapuruus- ja kumppanuusohjelmista (ENPI) ja niiden tarjoamista rahoitus- ja yhteistyömahdollisuuksista. ENPI:n raja-alueohjelmia on sentään lähdössä liikkeelle, mutta ne koskettavat vain hyvin suppeaa osaa Itämeren alueesta. EU:n Itämeri-strategian keskeisen toimeenpanovälineen, Itämeren alueen ohjelman, kymmenet käynnissä, käynnistymässä tai valmisteilla olevat hankkeet etenevät käytännössä ilman venäläispanosta. Tilanne oli aivan toinen jo vuosia sitten EU:n edellisellä ohjelmakaudella, kun Luoteis-Venäjä oli vahvasti mukana eri alojen Itämeri-hankkeissa. Suomessa nykyinen rahoitustilanne merkitsee paluuta kahdenvälisiin Venäjä-hankkeisiin. Vanha kunnon lähialueyhteistyö, jota monet ovat olleet jo aktiivisesti kuoppaamassa, on noussut uuteen arvoon.

EU:n Itämeri-strategian toimeenpanossa lasketaan paljon – ja aivan oikeutetusti - alueen maiden ja eri alojen Itämeri-toimijoiden ja verkostojen varaan. Venäjä-osaamisen ja –yhteyksien osalta Suomelle on tarjolla erityisrooli. ENPI:n puitteissa olisi olemassa valmiit välineet itämerellisen Venäjän osallistumiseen - hankkeet ja verkostot ovat valmiina aktiivisine luoteisvenäläisine partnereineen. EU-Venäjä –suhteiden haasteiden osalta tässä ei liene kyse kaikkein vaikeimmin ratkaistavasta ongelmasta. Toivottavasti eri puolilta löytyy riittävästi poliittista tahtoa, jotta myös Venäjä saadaan vahvemmin mukaan monenkeskiseen Itämeri-yhteistyöhön – tuomaan oma panoksensa ja osaamisensa ja erityisesti kantamaan oma vastuunsa. Nykyistä ohjelmakauttakin on vielä muutama vuosi jäljellä.

Esa Kokkonen
Johtaja
Suomen Itämeri-instituutti