Itämeren
alueen yhteistyössä eletään parhaillaan todellista buumivaihetta. EU:n Itämeri-strategia
on tuonut Itämeri-asiat vahvasti EU:n agendalle, ja alueesta on muodostumassa alueellisen
yhteistyön mallialue laajenevan EU:n muille makroalueille. Itämeren suojelu
nauttii suurempaa poliittista ja julkista kiinnostusta ja tukea kuin koskaan
aiemmin. 2000-luvun alkuvuosina alueesta on muodostunut yhä integroituneempi talousalue,
jolla on vahvat sisäiset kauppa- ja investointivirrat. Talouskriisikin voi jopa
vain vahvistaa pienten maiden Itämeren alueen yhteistyötä pakottaessaan maat
entistä tiiviimpään taloudelliseen yhteistyöhön - ”neighbourhood matters”,
kuten korostettiin vuoden 2007 Baltic Development Forumin erinomaisessa vuosittaisessa
Itämeren alueen State of the Region –talouskatsauksessa.
Nord Stream –hanke koettelee Itämeren alueen poliittista yhtenäisyyttä, mutta
samalla korostaa alueen poliittis-taloudellisessa merkitystä Euroopassa ja
erityisesti sen roolia EU-Venäjä –yhteistyön tärkeimpänä viitekehyksenä ja
testikenttänä. Venäjän roolista onkin muodostunut tämän päivän Itämeri-yhteistyön
keskeinen haaste.
EU:n Itämeri-strategia, ja eurooppalainen alueellinen yhteistyö ylipäätään,
korostaa projekti- ja ohjelmavetoista toimintaa. EU:n Itämeri-strategian
toimintasuunnitelma esittelee vaikuttavan kattauksen ehdotuksia Itämeren alueen
painopisteprojekteiksi strategian kaikilta teema-alueilta – ympäristöstä,
taloudesta, saavutettavuudesta ja turvallisuudesta. Kaikkien näiden teemojen
osalta Venäjällä on tärkeä rooli liittyen sekä alueen ongelmiin että
mahdollisuuksiin. EU:n Itämeri-strategia jättää Venäjän Itämeri-osallistumisen
Pohjoisen ulottuvuuden politiikan varaan. Ympäristöyhteistyössä tämä toimii
hyvin Pohjoisen ulottuvuuden ympäristökumppanuuden kautta – mutta siinäkin
lähinnä vain isojen infrahankkeiden osalta. Liikenteessä ja logistiikassakin on
viriämässä uutta sisältöä Pohjoiselle ulottuvuudelle. Kaikkien muiden teemojen
osalta Venäjän Itämeri-osallistuminen on kuitenkin tällä hetkellä erittäin vaatimattomalla
tasolla.
Venäjä itse on tehnyt sen Itämeri-osallistumisen puolesta puhumisen vaikeaksi jättäytymällä
ulos EU:n naapuruus- ja kumppanuusohjelmista (ENPI) ja niiden tarjoamista
rahoitus- ja yhteistyömahdollisuuksista. ENPI:n raja-alueohjelmia on sentään
lähdössä liikkeelle, mutta ne koskettavat vain hyvin suppeaa osaa Itämeren
alueesta. EU:n Itämeri-strategian keskeisen toimeenpanovälineen, Itämeren
alueen ohjelman, kymmenet käynnissä, käynnistymässä tai valmisteilla olevat
hankkeet etenevät käytännössä ilman venäläispanosta. Tilanne oli aivan toinen
jo vuosia sitten EU:n edellisellä ohjelmakaudella, kun Luoteis-Venäjä oli
vahvasti mukana eri alojen Itämeri-hankkeissa. Suomessa nykyinen
rahoitustilanne merkitsee paluuta kahdenvälisiin Venäjä-hankkeisiin. Vanha
kunnon lähialueyhteistyö, jota monet ovat olleet jo aktiivisesti kuoppaamassa,
on noussut uuteen arvoon.
EU:n
Itämeri-strategian toimeenpanossa lasketaan paljon – ja aivan oikeutetusti - alueen
maiden ja eri alojen Itämeri-toimijoiden ja verkostojen varaan.
Venäjä-osaamisen ja –yhteyksien osalta Suomelle on tarjolla erityisrooli.
ENPI:n puitteissa olisi olemassa valmiit välineet itämerellisen Venäjän
osallistumiseen - hankkeet ja verkostot ovat valmiina aktiivisine
luoteisvenäläisine partnereineen. EU-Venäjä –suhteiden haasteiden osalta tässä
ei liene kyse kaikkein vaikeimmin ratkaistavasta ongelmasta. Toivottavasti eri
puolilta löytyy riittävästi poliittista tahtoa, jotta myös Venäjä saadaan
vahvemmin mukaan monenkeskiseen Itämeri-yhteistyöhön – tuomaan oma panoksensa
ja osaamisensa ja erityisesti kantamaan oma vastuunsa. Nykyistä
ohjelmakauttakin on vielä muutama vuosi jäljellä.
Esa Kokkonen
Johtaja
Suomen Itämeri-instituutti